Olen entinen mielenterveyskuntoutuja, nykyinen äiti, aviopuoliso ja tuoreen ADHD- diagnoosin omistaja. Valmistun pian tämän vuoden lopussa sosionomiksi (AMK). Elämäni ei ole ollut suoraviivaista ja helppoa, harvoin elämä sitä onkaan. Minulla on kuitenkin jotain erityistä annettavaa: ymmärrystä, joka ei synny kirjoista, vaan kokemuksesta.
Olen ollut harjoittelussa 10 viikon ajan Aspa- säätiön ja Mielenterveyden keskusliiton yhteisessä Omat Avaimet 4you- toiminnassa. Aloitin vuonna 2018 kokemustoimijan tehtävissä, kun toiminta oli vielä projekti ja nyt olen saanut suorittaa viimeisen harjoitteluni Omat Avaimet 4you- toiminnassa. Eräänlainen ympyrä sulkeutuu harjoittelun päättymisen myötä ja se on hieman haikeaa. Harjoittelun aikana olen saanut käyttää luovia menetelmiä, ohjata ryhmiä ja kohdata ihmisiä matalalla kynnyksellä.
Minun tarinani on muuttunut hyvin paljon näiden seitsemän vuoden aikana. Toimin edelleen satunnaisesti kokemustoimijana, mutta pääosassa puheenvuoroissani eivät ole enää masennus ja ahdistuneisuus, vaan vanhemmuus ja nepsy- haasteiden kanssa eläminen. Tarinat muuttuvat ja muokkautuvat ajan edetessä ja niin niiden kuulukin tehdä. Minun tarinani olisi kuitenkin nykyään hyvin erilainen, jos minua ei olisi aikoinaan kohdattu ja nähty ihmistä diagnoosin takana.
Tulevana ammattilaisena näen tilanteet eri näkökulmasta- aiemmin istuin itse asiakkaan penkillä, heikkona ja kipeänä. Epävarmuus, yksinäisyys ja mielenterveyden haasteet eivät katso ikää eikä edes hienoinkaan titteli suojele mielenterveyden haasteisiin sairastumiselta. Olen ollut tilanteissa, joissa kohtaaminen ja kuulluksi tuleminen ovat olleet pysäyttäviä. Siksi ihmettelen, miksi kohtaamistyöstä karsitaan. Miksi ihmisiä ei haluta tai pystytä kohtaamaan ja kuulemaan aidosti?
Olen työskennellyt harjoittelun aikana tukea tarvitsevien nuorten aikuisten kanssa. Heidän, jotka monesti putoavat näkymättömiin. Moni tarvitsee tänä päivänä tilaa hengittää, olla hetken ilman paineita tai selittämistä. Häpeä omasta sairaudesta tai voinnista voi olla lamauttava; minut itsenikin masennus ja ahdistuneisuus ovat sulkeneet kotioven taakse. Paine ulkopuolelta toipua mahdollisimman pian, niin yhteiskunnasta kuin ympäröiviltä ihmisiltä, voi olla valtavan raskas taakka kantaa. Siksi ammattilaisten pitäisi pystyä rakentamaan tilaa, missä asiakas saa rakentaa mahdollisesti menetettyä luottamusta uudelleen. Se ei tapahdu yhdessä tapaamisessa, mutta se voi alkaa yhdestä ihmisestä, joka ei kiirehdi pois vaan kuulee ja ymmärtää. Asiakkaan voi kohdata tasavertaisina, yhdessä ihmetellen ja mahdollisia uusia polkuja pohtien.
Harjoittelu on opettanut minulle sitä, mikä on arvokasta ja mikä helposti unohtuvaa.
Hyvä asiakastyö ei aina vaadi monimutkaisia rakenteita. Se vaatii läsnäoloa, aitoa kiinnostusta ja uskallusta olla hetki hiljaa toisen vieressä. Kohtaamisessa on valtavasti voimaa, näin on ollut myös minun oman kasvuni kohdalla. Minun toipumiseni on alkanut aikoinaan juuri oikea- aikaisten kohtaamisten kautta.
Toipumiseni kautta olen oppinut sitkeyttä. Olen joutunut opettelemaan ja opettelen edelleen aikatauluttamista, epävarmuuden sietämistä ja kokonaisuuksien hallintaa. Samoja asioita, joita moni asiakas myös pohtii. En ole vain ammattilainen, vaan myös joku, joka ymmärtää, miltä epävarmuus tai haavoittuvuus voi tuntua.
Auttaminen ja kohtaaminen eivät ole ylhäältä alas toimimista, vaan rinnalla kulkemista.
Tämä harjoittelu on vahvistanut entisestään sitä, miksi halusin sosiaalialle. Haluan olla mukana rakentamassa sellaista yhteiskuntaa, missä ketään ei jätetä yksin sen vuoksi, että hän ei osaa käyttää oikeita sanoja tai apua ei ehditä antamaan oikeaan aikaan.
Haluan olla luomassa toivoa. Toivoa siitä, että asiat voivat muuttua. Hän voi löytää paikkansa. Olen itse todiste siitä.
Meidän on myös uskallettava puhua siitä, mikä ei toimi.
Yhteiskuntamme lupaa tukea, mutta liian moni putoaa silti väliin. Ammattilaiset uupuvat, asiakkaat odottavat aivan liian pitkiä aikoja. Moni putoaa palvelujen ulkopuolelle. Järjestelmä on raskas ja byrokratia vie energiaa sieltä, missä sitä eniten tarvittaisiin- ihmisten kohtaamisesta. 
Minä haluan jatkaa näkemistä, kuulemista ja kohtaamista. Se ei ole aina helppoa, mutta se on oikein. Ilman kohtaamista ja kuulluksi tulemista en olisi itse tässä. Kun katson taaksepäin, näen matkan. Minä olen toipuja, mutta olen myös ammattilainen. Nämä eivät sulje toisiaan pois, vaan ne tekevät minusta sen, kuka olen.
Haluan olla se, joka sanoo asiakkaalle: ”Minä uskon sinuun, vaikka et vielä itse jaksaisi uskoa:” Minä olen tarvinnut toisen ihmisen kertomaan, että hän uskoo minuun ja tulen vielä selviämään. Siksi edelleen muistutan itseäni, yhä uudelleen. Minä olen arvokas. Keskeneräisenä, inhimillisenä- juuri tällaisena. 
Jenni Savolainen
Sosionomi opiskelija
Kommentit
Lähetä kommentti