Voimavarana kirjoittaminen

 

Yläasteella olin umpikujassa. Elin pahinta aikaani koulukiusattuna, kun äidinkielen opettajamme antoi kotitehtäväksi kirjoittaa runo. En ollut oikeastaan koskaan ollut kiinnostunut runoudesta, en lukenut, enkä kirjoittanut.

 Palautuspäivää edeltävänä iltana rustasin paperille sanoja nousevasta kuu-ukosta ja kaipauksesta ajatellen, että onpahan ainakin kokeiltu. Muutamaa äidinkielentuntia myöhemmin en tiennyt mitä ajatella, kun opettajani pyysi saada laittaa runoni seinälle. Sain runosta hyvän palautteen.

Tuon tehtävän jälkeen aloin kokeilla miltä tuntuisi kirjoittaa sisälläni vellonutta pahaa oloa sanoiksi paperille. Ostin Tiimarista paksun ruutuvihon, joka ei aluksi tuntunut lainkaan omalta. Kerrostaloasuntomme parvekkeella poltin kartonkikantisen vihon reunat ja liimasin taakse taustapaperin. Keksin itselleni nimimerkin, joka kylläkin on vuosien saatossa vaihtunut lukuisia kertoja ja nykyään kirjoitan runoja omalla nimelläni.

Jo muutaman kuukauden kuluttua aloin huomata voinnissa pientä muutosta parempaan, kun olin alkanut kirjoittaa tunteita sanoiksi itseni vahingoittamisen sijaan. Runot olivat monen vuoden ajan synkkää luettavaa. Ovat ne välillä tänä päivänäkin, mutta tiedän jo niitä kirjoittaessani, että paremmat päivät ovat edessä.

Aina minne menenkin, löytyy repusta tai laukusta jonkinlainen muistilehtiö, vihko tai kirja sekä kynä, jos tulee tarve kirjoittaa. Ja yleensä se tulee. Hätätapauksessa myös puhelimen muistio on hyvä apuväline, jotta runosuonen tuotoksen saa talteen.

Silloin yläasteikäisenä otin tavakseni näyttää minua hoitavalle taholle kirjoituksiani. Kovinkaan monesti en osannut ääneen sanoittaa sitä, kuinka minulla menee, oli kyse sitten itsetuhoisista ajatuksista tai parhaimmasta olosta pitkään aikaan. Sain palautetta monelta, että kirjoittamista kannattaa jatkaa ja taitoani kehuttiin. Kotona en tehnyt näkyväksi sitä, että kirjoitin runoja, mutta kummini Etelä-Suomessa sai aika-ajoin runoja luettavakseen. Jossain elämäni vaiheessa kummini kertoi minulle myös äitini kirjoittaneen nuorempana – kenties hänen puoleltaan sitten tullut innostuminen kirjoittamista kohtaan.

Joskus, kun olen sukeltanut pimeissä, syvissä vesissä, minua on myös kehotettu jättää kirjoittaminen kokonaan. Tätä neuvoa en koskaan ole ymmärtänyt – en edes tahdo ymmärtää. Kun alan kirjoittaa, kirjoitan ensimmäisenä vihkoon päivämäärän. Näin tiedän, mitä aikaa olen elänyt, kun palaan runoihini joskus jopa vuosien tauon jälkeen. Tuolloin osaan yhdistellä muistojeni kautta eri ajanjaksoja runoihini ja käsitellä niitä aivan uudella tavalla. Saatan myöhemmin oivaltaa asioita, joita en ollut ajatellutkaan kirjoittaessani sen tietyn päivän tunnetiloja paperille.

Salainen haaveeni on aina ollut kirjoittaa oma runokirja. Joskus kerroin haaveestani myös muille ja yritinkin saada runojani kustantajalta läpi, mutta kerta toisensa jälkeen vastassa oli sama tyly viesti. ”Ei sovellu kustannusohjelmaamme”.

Vuonna 2019, kun toivuin syöpäleikkauksesta, ja olin päässyt palaamaan töihin kokemusasiantuntijana, sain viestin, jossa oli selkeä kysymys. Haluaisinko julkaista runojani kirjan muodossa. En epäröinyt, vaan soitin viestin lähettäjälle, että mikäs juttu tämä on ja todellakin haluaisin. Kyse oli Opetus- ja Kulttuuriministeriön rahoittamasta Kulttuurista siivet ja juuret -osallistavaa kulttuuripalveluiden suunnittelua nuorilta nuorille -hankkeesta. Ensimmäisen runokirjani, Mieleni pahin painajainen, julkaisujuhlaa viettiin toukokuussa 2019 Iisalmen kaupungin kirjastossa.

Vaikka vuosiini on mahtunut paljon pimeyttä ja epätoivoa, suorastaan mustaa toivottomuutta ja vastoinkäymisiä olen saanut oppia ja huomata, että huonot päivät ovat aina uusi mahdollisuus, ja aurinko nousee aina seuraavana päivänä uudestaan vaikka sitten siellä pilviverhon takana.

Olen kasvanut yhdessä kirjoittamisen kanssa, mutta pakko myöntää, etten edelleenkään lue toisten kirjoittamia runoja. Ei sillä, etteivätkö ne kiinnostaisi, mutta ikuisena perfektionistina pelkään, että luettuani muiden tekstejä, alan ylianalysoimaan omia runojani ja löytämään niistä lukuisia virheitä.

Haaveitakin kirjoittamisen saralla minulla on. Haluaisin julkaista jossain vaiheessa toisen kirjan, joka olisi pieni runokirja toivosta. Mutta jotta kirja olisi kirja toivosta, täytyisi sinne laittaa ripaus toivottomuutta, jotta lukija ymmärtäisi, mistä kaikesta voi selvitä.

Kirjoittamista jatkan yhä, into aaltoilee, toisinaan kirjoitan paljon, mutta välillä on aikakausia, kuukausia, ettei synny ainuttakaan runoa. Tästä en säikähdä, sillä siitä tiedän, että vointini on tasaisen hyvä eikä elämässäni ehkä sillä hetkellä ole ollut sellaisia tapahtumia tai vaiheita, joista kirjoittaa.

Kannustan kokeilemaan kirjoittamista. Ei kannata ajatella, etteikö osaisi. Jopa yksi sana voi muodostaa runon, siitä yhdestä sanasta voi lähteä ajatus rönsyilemään joko paperille kirjoittajan kynästä tai lukijan ajatuksissa esimerkiksi samaistumalla toisen kokemaan.

Marjo

Elämääni tartuttiin lukuisista suunnista
revittiin ja riepoteltiin
synkissä vesissä
sankoissa tuulissa
sirpaleiksi rikottiin

Ilta-auringon viimeisten säteiden
tavoitellessa pimeyttä
avaan minä silmäni
hiljaa nousen jaloilleni
ja kurkotan sitä mitä olen aina halunnut
sitä mitä minusta voisi joskus tulla

Jätän taakse tuskan ja ahdistuksen
unohtaa sitä en halua
ehkä hieman siitä itselleni jättää voisin
jotta muistaisin miten terveyttään kannattaa arvostaa

Ja tänään kun silmäni avata saan
ei tarvitse minun enää kurkotella
koska olen sitä millaiseksi halusin tulla
millaiseksi tulevaisuuden kuvittelin
-MarjoLond2021-