Siirry pääsisältöön

Uusien ihmisten kohtaaminen osa-aikaisena pyörätuolin käyttäjänä

 

Sen jälkeen kun aloin käyttämään pyörätuolia uudestaan, satuin muuttamaan takaisin vanhalle kotipaikkakunnalleni Kuopioon. (Kuntoni muutoksista enemmän tekstissä Tuntemattoman sairauden kanssa elämisen vaikutukset mielialaan.)

"Minä kävelemässä kallioisella rannalla Pohjois-Karjalassa.."


Muuton myötä on tullut uusia kohtaamisia ja tavattua paljon uusia ihmisiä. Suurin osa netin kautta tai pienissä tapaamisissa, vaikka koronatilanne onkin täällä useimmiten parempi kuin Etelä-Suomessa. Tämä kuitenkin on antanut mahdollisuuden tutkia ja havainnoida, miten muiden suhtautuminen on muuttunut, nyt kun käytän taas pyörätuolia.

Vaikka suurin osa Kuopiossa tapaamistani ihmisistä on vanhoja tuttuja, vähemmistöstressi on aina ajankohtaista. Miten tämä ihminen ottaa sen, että käytän osittain pyörätuolia? Nähdäänkö minut vammattomana joka käyttää pyörätuolia huvin vuoksi, vai vammaisena joka jostain syystä kävelee? Stereotypia vammaisesta kun on, että aina täytyy käyttää pyörätuolia, eikä saa ottaa askeltakaan ilman sitä. Useimmiten nämä ajatukset ovat nousseet pintaan puolituttuja tai ensimmäistä kertaa kaverien kavereita, samoissa piireissä liikkuvia tyyppejä kohdatessa.

Olen myös jännittänyt sitä, tuleeko asia aina puheeksi. Sanotaanko, että kokemukseni ovat olleet yllättävän positiivisia. Valtaosa on ottanut asian vastaan niinkuin se oikeasti on, ei stereotypioiden ja oletuksien kautta.

Minulla on eräässä deittisovelluksessa profiili. Sen kautta olen jutellut monen uuden ihmisen kautta, ja tavannut uusia ihmisiä muutenkin kuin deittailumielessä. Kokemukseni on aika positiivinen, sillä tähän mennessä yksikään ei ole kysynyt outouksia tilanteestani, ja useimmiten odottanut, että otan asian itse puheeksi – jos otan. Minun tapauksessani se kuitenkin usein puheeksi tulee, koska vaikuttaa arkeen niin paljon. Ihan jo siitä, että tapaamista sovittaessa saatan tokaista, että ”torstai ei käy, silloin on avustaja illalla vuorossa, helpompaa muuna päivänä”.

Minulla on profiilissani kuva, jossa istun pyörätuolissa. On myös kuvia, joissa seison ja olen luonnossa. Tätä asiaa mietin varmaan pisimpään profiilia luodessa. Miten antaa oikea kuva tilanteesta, kun en halua turhia kyselyitä siitä, että ”Mites sää nyt seisot, kun kuvassa pyörätuoli?” tai toisinpäin. Päädyin siihen, että profiilikuvana on kasvokuva, mutta muista kuvista näkee, että sekä kävelen että käytän pyörätuolia. En halua, että käy niin, että tavatessa tuleekin yllätyksenä pyörätuoli, ja se muodostuu vastapuolelle ongelmaksi. Valitettavasti tutuilla näitäkin kokemuksia on.

"..ja lähdössä sen hienon pyörätuolin kanssa kauppaan toisena päivänä"


Minun kokemukseni on tosiaan yllättävän positiivinen. Luulen, että sellaiset ihmiset, kelle tämä olisi ongelma, painavat sitä raksia eivätkä tykkäystä. Minun osaltani tämä on vain helpompaa, koska sitten en joudu tapaamaan niitä ihmisiä, keille asia tuottaa vaikeuksia. Enkä saa edes tietää heistä! Kätevää. Kertaakaan ei ole kukaan, kelle olen jutellut sovelluksessa, tullut myöskään vänkäämään asiasta.

Mitä puolituttuihin ja kaverien kavereihin tulee – yllättävän positiivinen kokemus sekin. Luulen, että liikun sellaisissa porukoissa, joissa pitkäaikaissairaus ja vammaisuus on niin normaalia, ettei asiaa ihmetellä. Vaikka ei osuisikaan siihen stereotyyppiseen kuvaan.

Negatiivisiakin kokemuksia on – ne kaikki tosin tuntemattomilta uusilta ihmisiltä. Kerran yhtenä kesäiltana kävelin pyörätuolin kanssa uimarannalle. Tämä edeltävä on lause, joka oli selvästi isolle osalle uimarannalla olevia liian suuri ihmetys. Päätin lähteä lenkille ja käydä samalla uimassa, joten turvallisinta oli ottaa pyörätuoli mukaan ja kelailla osa matkasta. Rannalla sitten eräs nuorisojoukko huuteli, naureskeli ja ihmetteli minua kovaan ääneen. ”Se vaan nous ja lähti kävelee!” ”Mikä sillä on tossa, reppu?” Jälkimmäinen tosin huvitti, koska en ymmärrä, mitä ihmeellistä repussa pyörätuolin selässä on..

Kukaan uimarannalla ei puuttunut tilanteeseen tai osoittanut minulle tsemppejään. Uimaan meneminen oli tosi kiusallista, ja minulle nousi niin suuri vitutus, että lähetin ystävälle viestin, että ”Jos huutelevat ja nauravat kun menen uimaan, niin kävelen sieltä järvestä heidän eteensä kysymään itse mikä on ongelma”. Tätä ei onneksi tarvinnut tehdä.

Kun nuorisojoukko oli poistunut, samalla reissulla muutama yksinään uimaan tullut päivitteli mm. kylmää vettä kanssani, eikä ihmetellyt kun lyhyen uinnin jälkeen menin pyörätuoliin istumaan lepäämään. Silti kokemus jäi ahdistamaan pitkäksi aikaa, koska oli niin voimakkaan negatiivinen.

Nyt kun kohtaamisiin täysin tuntemattomien kanssa päästiin, niin hauskojakin kokemuksia on ollut! Kerran paikallisessa ostoskeskuksessa lasten autolla ajeleva pikkulapsi pysähtyi eteeni, tervehti ja jäi tuijottamaan minua pitkään. Sitten hän tokaisi: ”Hieno pyörätuoli sulla!” Kiitin häntä ja sitten karkasin paikalta, koska olen todella huono juttelemaan pienten lasten kanssa. Terveisiä kuitenkin tälle lapselle, että se oli lainatuoli, nykyään minulla on oma. Ja se on sitten vielä hienompi! Siitä saa muuten kysellä, jos satut uusiksi vastaan tulemaan.

Kaiken kaikkiaan minulle on jäänyt yllättävän positiivinen kuva uusien ihmisten tapaamisesta. Toivon, että se pysyy jatkossakin tällaisena, ja nuo negatiiviset kohtaamiset eivät voita mielessäni positiivisia. Joskus vaatii kuitenkin itseltä aika paljon ajatusten keskittämistä positiiviseen, eikä se ole aina hyväksi. Kyllä välillä pitää saada purkaa niitä negatiivisiakin kohtaamisia ja niiden tuottamia oloja, eikä aina vain katsoa kaikkea positiivisen kautta. Muutenhan ne tunteet jäävät käsittelemättä. Toivotaan että jatkossakin tulee enemmän mukavia kohtaamisia kuin ahdistavia.

T:Sysi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omat avaimet 4you -tiimi esittäytyy! Kuka on Johanna?

Omat avaimet 4you -toiminnan tiimi on aloittanut täydellä kokoonpanolla ja nyt onkin hyvä hetki tehdä meidän tiimiläisistä esittelyä meidän somen puolelle. Tästä alkaakin sitten kuukauden mittainen jakso, joka viikko yksi meidän tiimiläisistä esittäytyy. Joten kannattaa pysyä kuulolla! Omat avaimet 4you -tiimi lähtee täynnä tarmoa ja innokkuutta kohti vuoden 2023 syksyä sekä samaan aikaan pohtimaan ja miettimään vuoden 2024 toiminnan sisältöä ja painopisteitä. Toiminnassa korostuu erityisesti tarvelähtöisyys, kuulluksi tuleminen ja yhdessä tekeminen. Meidän tiimiin kannattaa siis rohkeasti olla yhteydessä asiassa kun asiassa! Mutta sitten itse asiaan eli tiimiläisen ensimmäiseen esittelyyn. Täällä teille näpyttelemässä on Johanna Kainulainen. Toimin Aspa-säätiössä koordinaattorina ja Omat avaimet 4you-toiminnassa olen tiiminvetäjänä. Osallistun aktiivisesti toimintaan myös ja minut tullaan näkemään niin ryhmissä, yhteistyöpaluissa, eri esittelyissä, somessa.. kaikessa mitä me koko tiim

Omat avaimet 4You -tiimi esittäytyy. Kuka on Sanna?

  Heippa! Olen Omat avaimet 4You -toiminnan Keski-Suomen vahvistus Inkiläisen Sanna. Tässä pieni esittely itsestäni. Paremmin tulen tutuksi yhteisen tekemisen myötä eli ollaan yhteyksissä :) Työurani olen aloittanut käsityöalan yrittäjänä, jossa vierähtikin reilut 10 vuotta. Oman terveyden vuoksi ammatista oli luovuttava ja olikin aika pohtia uutta alaa, jossa työskentely olisi mahdollista ja olisin taas työkykyinen. Lähdin opiskelemaan sosionomiksi, opinnoissa suuntauduin mielenterveys- ja päihdetyöhön. Oman paikkani löysin lastensuojelusta jo opintojen aikana ja sille tielle jäin. Aspa-säätiön töihin siirryin vuoden 2022 alkupuolella 4You-toimintaan, jossa kohderyhmä oli jälkihuoltonuoret ja tavoitteena arjen tukeminen ja voimavarojen vahvistaminen. Toiminta yhdistyi Omat avaimet -toiminnan kanssa tämän vuoden alussa ja nimetkin yhdistyivät Omat avaimet 4You:ksi. Työssäni kohtaan erilaisia ihmisiä ja juuri kohtaamiset ovat työn suola. Kokemustoimijat ja kokemusasiantuntijat työ

Kun pahin tapahtuu-tarina kiireellisestä sijoituksesta

  Tiedän odottaa ovikellon kilahdusta. Katson vuoroin lapsiani vuoroin kotiani. Kotiani, joka on aina merkinnyt turvaa ja jonka olen kauniiksi sisustanut. Nyt kuitenkin pelkään. Enemmän kuin koskaan ennen. Yritän rauhoitella itseäni ja työntää hätää kauemmas. Pakotan itseni rauhoittumaan, samalla kun ajatuksissani pohdin vaihtoehtoa ottaa lapset kainaloon ja lähteä niin kauas kuin mahdollista. Kurkkua kuristaa. Lapsille sanon niin rauhallisesti ja lempeästi kuin osaan, että olette varmasti huomanneet äidin olevan väsynyt ja ettei äiti ole jaksanut samoin kuin ennen. Siksi meille tulee kohta kaksi tätiä, jotka auttaa tällaisissa tilanteissa. En halua sanoa enempää ja sammuttaa pientä toivon kipinää siitä, että lapset saisivat jäädä kotiin. Samalla ymmärrän, ettei mikään sanomani tai tekemäni voi muuttaa asioiden kulkua, johon nämä vieraat kohta tulevat päätymään. Syljen suustani sanoja, joihin en itsekään usko. Se vaatii kaikki voimani. Aivan kaiken, mitä minussa on. Mutta lapset eivä