Siirry pääsisältöön

Uusien ihmisten kohtaaminen osa-aikaisena pyörätuolin käyttäjänä

 

Sen jälkeen kun aloin käyttämään pyörätuolia uudestaan, satuin muuttamaan takaisin vanhalle kotipaikkakunnalleni Kuopioon. (Kuntoni muutoksista enemmän tekstissä Tuntemattoman sairauden kanssa elämisen vaikutukset mielialaan.)

"Minä kävelemässä kallioisella rannalla Pohjois-Karjalassa.."


Muuton myötä on tullut uusia kohtaamisia ja tavattua paljon uusia ihmisiä. Suurin osa netin kautta tai pienissä tapaamisissa, vaikka koronatilanne onkin täällä useimmiten parempi kuin Etelä-Suomessa. Tämä kuitenkin on antanut mahdollisuuden tutkia ja havainnoida, miten muiden suhtautuminen on muuttunut, nyt kun käytän taas pyörätuolia.

Vaikka suurin osa Kuopiossa tapaamistani ihmisistä on vanhoja tuttuja, vähemmistöstressi on aina ajankohtaista. Miten tämä ihminen ottaa sen, että käytän osittain pyörätuolia? Nähdäänkö minut vammattomana joka käyttää pyörätuolia huvin vuoksi, vai vammaisena joka jostain syystä kävelee? Stereotypia vammaisesta kun on, että aina täytyy käyttää pyörätuolia, eikä saa ottaa askeltakaan ilman sitä. Useimmiten nämä ajatukset ovat nousseet pintaan puolituttuja tai ensimmäistä kertaa kaverien kavereita, samoissa piireissä liikkuvia tyyppejä kohdatessa.

Olen myös jännittänyt sitä, tuleeko asia aina puheeksi. Sanotaanko, että kokemukseni ovat olleet yllättävän positiivisia. Valtaosa on ottanut asian vastaan niinkuin se oikeasti on, ei stereotypioiden ja oletuksien kautta.

Minulla on eräässä deittisovelluksessa profiili. Sen kautta olen jutellut monen uuden ihmisen kautta, ja tavannut uusia ihmisiä muutenkin kuin deittailumielessä. Kokemukseni on aika positiivinen, sillä tähän mennessä yksikään ei ole kysynyt outouksia tilanteestani, ja useimmiten odottanut, että otan asian itse puheeksi – jos otan. Minun tapauksessani se kuitenkin usein puheeksi tulee, koska vaikuttaa arkeen niin paljon. Ihan jo siitä, että tapaamista sovittaessa saatan tokaista, että ”torstai ei käy, silloin on avustaja illalla vuorossa, helpompaa muuna päivänä”.

Minulla on profiilissani kuva, jossa istun pyörätuolissa. On myös kuvia, joissa seison ja olen luonnossa. Tätä asiaa mietin varmaan pisimpään profiilia luodessa. Miten antaa oikea kuva tilanteesta, kun en halua turhia kyselyitä siitä, että ”Mites sää nyt seisot, kun kuvassa pyörätuoli?” tai toisinpäin. Päädyin siihen, että profiilikuvana on kasvokuva, mutta muista kuvista näkee, että sekä kävelen että käytän pyörätuolia. En halua, että käy niin, että tavatessa tuleekin yllätyksenä pyörätuoli, ja se muodostuu vastapuolelle ongelmaksi. Valitettavasti tutuilla näitäkin kokemuksia on.

"..ja lähdössä sen hienon pyörätuolin kanssa kauppaan toisena päivänä"


Minun kokemukseni on tosiaan yllättävän positiivinen. Luulen, että sellaiset ihmiset, kelle tämä olisi ongelma, painavat sitä raksia eivätkä tykkäystä. Minun osaltani tämä on vain helpompaa, koska sitten en joudu tapaamaan niitä ihmisiä, keille asia tuottaa vaikeuksia. Enkä saa edes tietää heistä! Kätevää. Kertaakaan ei ole kukaan, kelle olen jutellut sovelluksessa, tullut myöskään vänkäämään asiasta.

Mitä puolituttuihin ja kaverien kavereihin tulee – yllättävän positiivinen kokemus sekin. Luulen, että liikun sellaisissa porukoissa, joissa pitkäaikaissairaus ja vammaisuus on niin normaalia, ettei asiaa ihmetellä. Vaikka ei osuisikaan siihen stereotyyppiseen kuvaan.

Negatiivisiakin kokemuksia on – ne kaikki tosin tuntemattomilta uusilta ihmisiltä. Kerran yhtenä kesäiltana kävelin pyörätuolin kanssa uimarannalle. Tämä edeltävä on lause, joka oli selvästi isolle osalle uimarannalla olevia liian suuri ihmetys. Päätin lähteä lenkille ja käydä samalla uimassa, joten turvallisinta oli ottaa pyörätuoli mukaan ja kelailla osa matkasta. Rannalla sitten eräs nuorisojoukko huuteli, naureskeli ja ihmetteli minua kovaan ääneen. ”Se vaan nous ja lähti kävelee!” ”Mikä sillä on tossa, reppu?” Jälkimmäinen tosin huvitti, koska en ymmärrä, mitä ihmeellistä repussa pyörätuolin selässä on..

Kukaan uimarannalla ei puuttunut tilanteeseen tai osoittanut minulle tsemppejään. Uimaan meneminen oli tosi kiusallista, ja minulle nousi niin suuri vitutus, että lähetin ystävälle viestin, että ”Jos huutelevat ja nauravat kun menen uimaan, niin kävelen sieltä järvestä heidän eteensä kysymään itse mikä on ongelma”. Tätä ei onneksi tarvinnut tehdä.

Kun nuorisojoukko oli poistunut, samalla reissulla muutama yksinään uimaan tullut päivitteli mm. kylmää vettä kanssani, eikä ihmetellyt kun lyhyen uinnin jälkeen menin pyörätuoliin istumaan lepäämään. Silti kokemus jäi ahdistamaan pitkäksi aikaa, koska oli niin voimakkaan negatiivinen.

Nyt kun kohtaamisiin täysin tuntemattomien kanssa päästiin, niin hauskojakin kokemuksia on ollut! Kerran paikallisessa ostoskeskuksessa lasten autolla ajeleva pikkulapsi pysähtyi eteeni, tervehti ja jäi tuijottamaan minua pitkään. Sitten hän tokaisi: ”Hieno pyörätuoli sulla!” Kiitin häntä ja sitten karkasin paikalta, koska olen todella huono juttelemaan pienten lasten kanssa. Terveisiä kuitenkin tälle lapselle, että se oli lainatuoli, nykyään minulla on oma. Ja se on sitten vielä hienompi! Siitä saa muuten kysellä, jos satut uusiksi vastaan tulemaan.

Kaiken kaikkiaan minulle on jäänyt yllättävän positiivinen kuva uusien ihmisten tapaamisesta. Toivon, että se pysyy jatkossakin tällaisena, ja nuo negatiiviset kohtaamiset eivät voita mielessäni positiivisia. Joskus vaatii kuitenkin itseltä aika paljon ajatusten keskittämistä positiiviseen, eikä se ole aina hyväksi. Kyllä välillä pitää saada purkaa niitä negatiivisiakin kohtaamisia ja niiden tuottamia oloja, eikä aina vain katsoa kaikkea positiivisen kautta. Muutenhan ne tunteet jäävät käsittelemättä. Toivotaan että jatkossakin tulee enemmän mukavia kohtaamisia kuin ahdistavia.

T:Sysi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Luovuudella mielenrauhaa & iloa

Olen Piia, kohta 31- vuotias neitokainen Iisalmesta. Seuraa minulle pitävät kaksi kissaa ja vaikka olenkin pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä mielenterveysongelmien takia, niin käyn ns. töissä tienaamassa muutaman euron ylimääräistä. En osaa soittaa, laulaa tai piirtää, joten minun luovat menetelmäni ovat valokuvaus, kirjottaminen ja käsitöiden tekeminen.  Minusta on tärkeää että ihminen saa toteuttaa itseään, oli kyseessä sitten maalaaminen tai soittaminen tai käsityöt. Olen huomannut, että kun valokuvaan niin saavutan eräänlaisen mielenrauhan, jonka aikaansaamiseksi on aikoinaan pitänyt joogata tunnin ajan. Minulla on kova halu luoda jotain kaunista ja kuvaamamalla luon omalta osaltani sitä tähän maailmaan. Minulla on myös ilonaiheet aika harvassa, mutta valokuvaamalla saavutan myös suurta iloa ja jonkinsortin tyydytystä kun kuvaamanani kohde välittyy linssin kautta juuri sellaisena kuin haluan sen esittää. Luovuus näkyy elämässäni pääosin valokuvaamisena ja kuvien muokkaamisena. T

Hellurei ja helkkarin tunteet! Vai miten se nyt meni?

Olen ollut mukana Omat avaimet -projektissa nyt reilun vuoden. Yksi puhutuimmista aiheesta meidän työntekijöiden kesken on ollut tunteet ja tunnetaidot.  Tunteet kuuluu osaksi meidän kaikkien joka päiväistä elämää. Tunteet on meidän reagointia tapahtuneisiin asioihin sillä hetkellä. Tunteetkaan ei kuitenkaan aina synny pelkän reaktion pohjalta vaan niihin vaikuttaa myös omat aikaisemmat kokemukset, uskomukset, asenteet ja omat tavoitteet. Eli hankala ja mielenkiintoinen aihe nämä tunteet, vai mitä? Parhaimmillaan saamme tunteista voimaa itselle ja samalla voimme välittää sitä ympärillä oleville ihmisille. Toki jokainen meistä tietää, että asia voi olla myös toisinpäin. Tunteet voivat myös viedä paljon voimia itseltä. Tulee kuitenkin aina muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä vaan ne muuttuvat, hälvenevät ja häviävät. Omia tunteitakin oppii havannoimaan, tutkiskelemaan ja pohtimaan kriittisesti. Tämä auttaa tunteiden tunnistamisessa ja niiden käsittelyssä. "Miksi tun

Yksilövalmennus -Kohtaa nuori aidosti, empaattisesti ja kiireettömästi.

Olemme Omat avaimet-projektissa kehittäneen ryhmätyömenetelmän HEVARI:n rinnalle myös yksilövalmennuksen työmenetelmän.  Idea yksilövalmennuksesta syntyi, kun keskustelimme työyhteisössämme niistä nuorista aikuisista, jotka eivät osallistuneet tarjolla oleviin ryhmätoimintoihin. Yksilövalmennus työmenetelmä on suunnattu n. 18-29 -vuotiaille nuorille aikuisille mutta se on helposti sovellettavissa omaan työhön sopivaksi ja erilaisille kohderyhmille. Syitä ryhmätoimintaan osallistumattomuudelle voi olla monia, mutta erityisesti olemme havainneet, että syynä on usein sosiaalisten tilanteiden pelko, huono itsetunto sekä toivottomuuden tunne omaa elämää kohtaan.  Monet nuoret eivät koe myöskään ryhmämuotoista toimintaa heille sopivaksi. Halusimmekin lähteä vastaamaan näiden nuorten tarpeita ja kannustamaan kenties yksilövalmennuksen jälkeen osallistumista ryhmätoimintaan jossakin vaiheessa tulevaisuutta.  Yksilövalmennuksen työmenetelmää lähdettiin ideoimaan yhdessä myös meidän yhte