Siirry pääsisältöön

Riittävän hyvä äiti

 

 

Kun mieli sairastuu. Maalaus v 2021.

Olen Satu, 37- vuotias kahden pienen tytön äiti ja kokemusasiantuntija. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja olen raitistunut alkoholisti. Haluan kertoa tarinani, jos se auttaisi muita samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia tai jonkun läheistä. Lisäksi haluan omalta osaltani vähentää mielenterveysongelmien stigmaa ja siksi kerron kaiken omalla nimelläni ja kasvoillani. Kerron matkastani vanhempana, siitä alkaen, kun minusta tuli ensimmäisen kerran äiti ja millaisia vaiheita olen käynyt läpi sairauteni kanssa äidiksi tultuani. Matka on ollut pitkä ja kuoppainen ja jatkuu edelleen, mutta tänä päivänä koen olevani vahvoilla ja sairauteni on ollut remissiossa useamman vuoden.

Joulukuussa 2012, pitkän ja vaikean synnytyksen jälkeen, sain esikoistyttöni. Muistan että ulkona oli pimeää ja märkää. Sairaalassa jo itkin tuntikausia ilman mitään syytä ja vauva tuntui vieraalta. Kaikki pelotti. Ajattelin kuitenkin, että kotona kaikki muuttuu paremmaksi. Mutta kaikki vain paheni. Sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Pahimpina hetkinä tuntui, etten selviä. Seisoin parvekkeella ja katsoin ihmisiä. Olisin halunnut olla kuka tahansa muu kuin äiti. Pelkäsin myös, että teen vauvalle jotakin pahaa.

 



Saimme onneksi apua kotiin, perhetyöntekijät ja vauvaperheyksikön psykologi kävivät meillä. Kun vauva oli kahden kuukauden ikäinen, vointini romahti ja päädyin psykiatriselle osastolle ja vauva sijaiskotiin. Olin sairaalassa vain 3 yötä, jälkikäteen miettiessä olisi pitänyt olla paljon pidempään, mutta en halunnut olla enää erossa vauvasta. Toipuminen alkoi kuitenkin pikkuhiljaa. Apua kotona oli päivittäin ja päivä päivältä vauva vahvistui ja minun voimavarani lisääntyivät. Kävin vertaistukiryhmässä ja otin kaiken mahdollisen avun vastaan.  Toipuminen kesti lähes vuoden, mutta parisuhde lapsen isän kanssa ei parantunut pariterapiasta huolimatta ja päädyimme eroamaan, kun lapsi oli 3-vuotias.

Muutin tytön kanssa takaisin kotikaupunkiini ja vaikka kaupunki oli tuttu ja sukulaiset lähellä, iso elämänmuutos horjutti vointiani pahasti. Kuvioon tuli viiden vuoden raittiuden jälkeen myös alkoholi mikä sekoitti elämääni ja psyykeäni entisestään. Tyttöni oli paljon mummolassa, koska en jaksanut hoitaa häntä. Juominen oli jatkuvasti mielessäni. Join aina kun se oli mahdollista. Kuvioihin tuli tuolloin myös nykyinen mieheni ja niin ihanaa kuin rakastuminen onkin, sekoitti se minun pääni ja elämäni täysin. Sekamuotoinen jakso oli päällä kuukausia. En saanut nukuttua enkä syötyä kunnolla, olin ahdistunut, hypomaaninen ja itkuinen yhtaikaa. Olin kriisiosastolla muutaman päivän ja hain apua päihdeongelmaani. Perhetyöntekijät ja lastensuojelu tulivat kuvioihin ja taas pikkuhiljaa, elämäntilanne alkoi vakiintua. Sain raittiudesta kiinni ja muutimme mieheni kanssa yhteen. Pian aloin odottaa toista tytärtäni. Muutimme omakotitaloon.

Elämäni palasia. 

Raskausaika oli vaikea, koska minulle puhkesi anemia. Olin väsynyt ja masentunut. Pelkäsin myös kovasti synnytystä ja synnytyksen jälkeistä masennusta, joten halusin perhetyöntekijät mukaan arkeemme jo ennakkoon, kaiken varalta. Vauva syntyi toukokuisena, aurinkoisena päivänä ja olimme ikionnellisia. Vointini ei romahtanutkaan, joskin normaalia babybluesia ilmeni. Arki asettui uomiinsa, toki raskasta se välillä oli ja isomman mustasukkaisuus haastoi lisää. Pienempi on nyt 4,5- vuotias ja isompi täyttää pian 10 vuotta. Elämä on juuri nyt hyvää.

Kun pysähdyn katsomaan elämääni taaksepäin, tätä kymmenvuotista matkaa äitinä, mietin välillä, miten ihmeessä olen selvinnyt kaikista haasteista. Minulla on ollut aina hyvä tukiverkosto, mikä on osaltaan auttanut ja edistänyt toipumistani. Olen käynyt myös terapiassa ja ottanut kaiken avun vastaan silloin, kun sitä on tarvittu. Ajattelen, että se on myös lasten etu. Se, että äiti voi hyvin, on koko perheen hyvinvoinnin edellytys.

Omasta hyvinvoinnistani olen opetellut pitämään huolta eri keinoin. Liikunta ja luovuus ovat minulle tärkeitä henkireikiä. Olen aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon. Liikunnan merkityksen opin vasta aikuisiällä.


Lapsesta asti olen kantanut syvää häpeää itsestäni. Olen hävennyt milloin mitäkin; ulkonäköäni, ujouttani, työttömyyttäni, sairauttani, itseäni äitinä ja ihmisenä. Häpeä on hirveän raskas taakka kantaa. Olen oppinut päästämään siitä irti. Myös syyllisyys siitä, mitä etenkin esikoiseni on joutunut kokemaan, on ollut valtava. Perheneuvolasta on ollut viimeisen vuoden ajan iso apu myös syyllisyyden käsittelyssä. Nykyään osaan ajatella niin, että syyllisyys vie paljon energiaa ja sitä tarvitsen tässä arjessa lasteni kanssa. Voin vaikuttaa tähän hetkeen, en menneisyyteen. Myös hyvä ja terve parisuhde on auttanut pääsemään yli raskaista tunteista. Kuitenkin olen itse tehnyt suurimman työn siinä, että olen tässä missä nyt olen, menossa kohti unelmiani. En olisi voinut vielä muutama vuosi sitten uskoa, että voimavarani olisivat näin hyvät.

Opiskelen tällä hetkellä mielenterveys- ja päihdetyön ammattitutkintoa ja tammikuussa 2023 aloitan kauan haaveilemani sosionomin opinnot. Ensimmäistä kertaa elämässä uskon itseeni ja kykyihini. Uskon, että sairaudestani huolimatta minulla on mahdollisuus hyvään elämään ja unelmieni toteuttamiseen. Ja uskon, että minulla on paljon annettavaa sekä kokemusasiantuntijana, että sosionomina. Ja uskon myös tänä päivänä siihen, että olen riittävän hyvä äiti.

Satu 

Kommentit

  1. Hyvästi kirjoitettu tarina kivuista ja voitoista. Itsensä löytämisestä sekä rohkeudesta

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Itselleen on tärkeää olla armollinen ja osoittaa myötätuntoa. Miten sitä oppia?

Miten olla itselle armollisempi ja myötätuntoisempi? Siinäpä vasta kysymys, varsinkin minulle. Nämä ovat asioita joita minä en vielä niin osaa. Olen välillä todella armoton itseäni kohtaan mutta haluan muuttua. Tästä syystä haluankin kirjoittaa armollisuudesta ja myötätunnosta itseään kohtaan. Olen kyllästynyt siihen, että olen itseäni kohtaan usein armoton. Pohdin, että tämä armottomuus voi johtua omasta lapsuudesta jossa kuulin usein "Sinusta ei tule mitään" sekä vaadittiin tavoittelemaan täydellisyyttä esimerkiksi kokeista 9 ei riittänyt vaan tuli tavoitella 10. Nuoruudessakin kuulin usein, että minun tulisi sulautua massaan ja pukeutua normaalisti. Goottityylinen ei miellyttänyt ja kuulin siitä usein. Nyt haluan opetella olemaan itselleni armollisempi ja myötätuntoisempi. Miten tämä siis onnistuu?  Itse ajattelen, että kaikkein tärkeintä on hyväksyä itsensä sellaisena kuin on! Sinä riität ja olet arvokas! Etsi ympärillesi ihmisiä jotka välittävät sinusta s

Ajatuksia ja kokemuksia kuntouttavasta työtoiminnasta

Halusimme koota yhteen ja jakaa teillekin kokemuksiamme ja ajatuksiamme kuntouttavasta työtoiminnasta. Kerromme näistä molemmat omassa tekstissään. -Piia & Jenni- Olen ollut monta kertaa kuntouttavassa työtoiminnassa. Kun lopetin lukion, aloin ajelehtimaan elämässäni kun en päässyt opiskelemaan ja minulla ei ollut varasuunnitelmaa. Ensimmäisen kerran olin kuntouttavassa työtoiminnassa 19 vuotiaana, sain sisältöä päiviin ja sen pienen korvauksen per päivä. Olin tuolloin eräässä lahjatavaramyymälässä, ja sieltä sain innostuksen lähteä opiskelemaan merkonomiksi. Pääsin kouluun mutta opiskelujen edetessä tajusin että en kykenisi tekemään kaupanalan töitä (omasta mielestä) vaikean matematiikan vuoksi. Minulla ei ole ollut ikinä laskupäätä, prosenttilaskut pystyn vielä laskemaan tarpeen vaatiessa vaikka laskimella, mutta kun aletaan puhumaan siitä muusta matematiikasta niin se oli liikaa. Jokaisen matemaattisen aineen kokeen jouduin tekemään aina uudestaan koulunkäyntiavustajan k