Häpeä on yksi syvimmistä ja kipeimmistä tunteistamme. Se on ensimmäisiä tunteita, joita vauva oppii. Myös joidenkin eläinten, mm. koirien ja ihmisapinoiden, on todettu tuntevan häpeää. Häpeä on ensisijaisesti laumaeläinten tunne, sillä se kertoo, että lauman tai ihmisryhmän asettamat rajat on ylitetty. Jos tekee jotakin ryhmän silmissä paheksuttavaa ja etenkin jos siitä jää kiinni, tuntee häpeää. Häpeä on normaali tunne, mutta toisinaan se kasvaa liian suureksi ja alkaa kutistaa ja kuristaa ihmistä. 
Puolivuotias vauva hakkaa lusikkaa pöydänreunaan. Siitä kuuluu mahtava ääni. Hän on haltioissaan taidostaan ja nauraa onnellisena. Hän katsoo pöydän ääressä istuvaa äitiään, haluaa esitellä äidille uuden taitonsa. Mutta äiti pitelee korviaan ja mulkaisee lasta tuskastuneena, vihaisena. Vauvan innostus sammuu kuin liekki tuulessa. Hänen hymynsä hyytyy ja innostus silmistä sammuu. Lusikka koputtelee yhä pöytää, mutta vaisummin kuin äsken.
Häpeä on oikea kameleontti. Se voi naamioitua lähes miksi tunteeksi tai ilmiöksi tahansa. Joku voi peittää häpeän aggressiivisella tilan ottamisella, toinen taas huikentelevaisella ja täysin häpeämättömällä käytöksellä. Joku voi olla häpeän vuoksi täysin lamaantunut pelosta — pelosta, että tapahtuu jotakin noloa. Joku teeskentelee välinpitämätöntä kaikkeen. Joku tekee hullun lailla töitä ja polttaa itsensä loppuun, koska hän on yhdistänyt toimettomuuden hyödyttömyyteen ja siten häpeään; joku voi juoda liikaa tai käyttää huumeita peittääkseen musertavan häpeän tunteen; joku kulkee nokka pystyssä ja teeskentelee hartiavoimin olevansa parempi kuin muut. Yhteistä kaikille on, että normaali häpeän kokeminen puuttuu. Joko kaikki hävettää, jotkut tietyt asiat hävettävät liikaa, tai sitten mikään ei hävetä. 
Muistan ala-asteen liikunnantunnit, sen, kun pesisjoukkueet muodostettiin huutojaolla. Parhaat huudettiin ensin. Huonot jätettiin viimeisiksi. Olin aina viimeinen tai toiseksi viimeinen. Erään kerran opettaja joutui määräämään minut toiseen joukkueista, koska molemmissa ryhmissä oli jo parillinen määrä pelaajia. Tästä pahaonnisesta joukkueesta eräs tyttö huusi: ”Ei tota meille, nyt me hävitään varmasti!” Olisin halunnut vajota maan alle. Koko loppupäivä meni häpeän ja kiukun sekaisessa usvassa, maha surkeassa solmussa.
Suomalaisessa kulttuurissa on harmillisen pitkä perinne häpeällä kasvattamiselle. Lapset on ikävän monessa kodissa pidetty kurissa ja nuhteessa kehuja säästellen ja haukkuja viljellen. Ajateltiin, ettei saa kehua lasta, ettei se ylpisty. Parhaimmillaankin hyvin tehdystä työstä ei saanut kuin hymähdyksen, tekemättömyydestä tai kurittomuudesta sitten huutoa ja piiskaa. Tämä piirre on säilynyt hyvin omaleimaisena suomalaisessa työelämässä pitkälle viime vuosikymmeniin saakka. Jos tekee työnsä hyvin, pomo ei sano mitään. Jos tekee virheen, seuraa huutoa. Kehuja pantataan viimeiseen saakka. Suomalaiset eivät oikein osaa kehua, eivät toisiaan ja vielä vähemmän itseään. On kai pelätty, että mitähän tuostakin tulee, jos sitä kehuu; luulee vielä olevansa muita parempi. Ylpeys on suomalaisille kuolemansynti. 
Lapsena en halunnut mennä yksin mihinkään. En kirjastoon, lähikauppaan, hyvä kun koulumatkat uskalsin kulkea yksin. Tuntui, että kaikki tuijottavat. Tunsin itseni rumaksi ja kömpelöksi — vaikka en ollut kumpaakaan. Jos mukana oli kaveri, juttelemalla ja nauramalla tuli mukavampi fiilis, sellainen tunne, että minäkin kelpaan jollekin. Pelkäsin, että jotain kamalan noloa tapahtuu. Kompastun, lintu kakkaa tukkaani, auto ajaa kuralätäkköön ja kastelee minut, joku huutaa jotain herjaavaa (enkä tietenkään keksi mitään nasevaa vastausta). Tai joku vieras kysyy jotakin, vaikka kelloa tai tietä jonnekin, ja minä jäädyn ihan täysin, en saa suustani muuta kuin järjetöntä änkytystä. Kaveri pelasti aina tällaisesta pulasta, koska kaverin kanssa saattoi sekä selvitä tilanteesta että puida sitä myöhemmin.
Häpeä voi olla oma sisäinen tunne, joka hiljaa ja hitaasti kalvaa sielun kuoliaaksi, kutistaa, lamaannuttaa, mitätöi ja etäännyttää muista. Ihminen voi olla vaikka kuinka kaunis, taitava ja rikas toisten silmissä, mutta omasta mielestään hän on silkka nolla tai jopa miinusmerkkinen. Hävetä voi myös jotakin ulkoista: kehoa, vaatteita, rahaa, työtä tai muuta materiaa. Sairaalloiselle häpeälle on myös ominaista, että se laajenee kuin mustepisara vesilasissa, kunnes kaikki vesi on mustaa.
Olin luokallani ensimmäinen, joka sai silmälasit. Häpesin niitä ihan hirveästi. Rillipää, rillipää, huudettiin. Ruma nörtti rillipää. Laseista häpeä levisi pikkuhiljaa muuallekin. Ei mennyt kauaa, kun häpesin jo rumaa naamaani (vaikken edes ollut mikään ruma), minulla oli epämuodikkaat vaatteet (vaikka en edes pitänyt muotivaatteista), puhuin liian hiljaa ja nauroin aina väärässä paikassa. Joku huomautti kerran että tukkani oli likainen, niin siitä lähtien se tuntui aina likaiselta, vaikka olisin pessyt sen kahdesti päivässä. Koulureppu oli ruma. Kengät typerän näköiset. Harrastukset ihan vääriä ja tytölle liian poikamaisia. Kaikki oli pielessä, ja tunsin musertuvani ja hukkuvani häpeän ja kelpaamattomuuden tunteiden alle.
Lapset oppivat yleensä nopeasti, mikä on yhteisössä sallittua ja mikä ei. Vanhemman, isomman sisaruksen tai kavereiden paheksuva katse tai tyrmistynyt älähdys nostattaa äkkiä kuumottavan häpeän tunteen. Voimme oppia myös muita kuuntelemalla, mikä on häpeällistä ja mikä ei. Jos kaverit päivittelevät keskenään, että sillä Eerollakin oli tänään niin kauhee tukkatyyli, niin sivusta kuunteleva lapsi kyllä tajuaa nopeasti, että hänen ei kannata laittaa tukkaansa Eeron tavalla tai hän on seuraava jolle nauretaan. Vanhemmat saattavat lapsen kuullen keskustella paheksuen naapurin rouvasta, jolla oli taas liian lyhyt hame, ja tupakkaakin se poltti lasten nähden. Lapsi oppii, että lyhyet hameet ja tupakointi ovat paha juttu ja että niistä seuraa yhteisön ulkopuolelle sulkeminen. 
On tervettä tuntea häpeää siitä, jos rikkoo yhteisiä sääntöjä tai satuttaa toista. Terve häpeä saa ihmisen nolostumaan ja vannomaan, ettei hän enää toiste tee mitä nyt sitten tekikään. Se panee ihmisen pahoittelemaan ja pyytämään anteeksi käytöstään tai sanojaan.
Kerran minulla oli oikein huono päivä. Siinä mielentilassa kiivastuin ystävälleni ja sanoin hänelle rumasti, mikä oli minulle aivan poikkeuksellista. Ystävän kasvoilta paistava järkytys sattui minuun syvästi ja sammutti kiukkuni heti. Häpeä poltti sisuksiani kuin tuli. Koko päivä meni asiaa vatvoessa, ja vasta seuraavana päivänä saatoin pyytää anteeksi.
Sairaalloiseksi häpeä muuttuu silloin, kun ihminen häpeää sitä, millainen hän on. Sairas häpeä painaa meidät kyyryyn, sammuttaa loisteen silmistä, latistaa äänen mutinaksi. Silloin emme juuri katso toisia silmiin, koska emme pysty kohtaamaan heidän katsettaan; häpeämme itseämme liikaa. Suomalainen tapa olla tervehtimättä kaupan kassaa, bussikuskia, siivoojaa tai ketä tahansa vierasta kumpuaa varmaan kansallisesta häpeän tunteesta. Ei tuo kuitenkaan minulle halua puhua, ajattelemme ja kiiruhdamme ohi katse maassa — ja vaikutamme ylimielisiltä, vaikkemme todellakaan tarkoittaisi.
Karistettuani lapsuusajan sairaan häpeän harteiltani huomasin, että se palasi ryminällä takaisin, kun puolisolleni tuli alkoholiongelma. Hän oli onnistunut peittelemään sitä pitkään, ja kun koko asia lopulta lävähti päin naamaani kuin isku vasten kasvoja, tunsin järkyttävää häpeää. Olin epäonnistunut puolisona ja puolisoni ystävänä. Olin epäonnistunut vanhempana, koska en ollut tajunnut asiaa ja olin tietämättäni altistanut lapseni alkoholistin sekoilulle. Se, että roikuin suhteessa pari vuotta ja yritin epätoivoisesti saada puolisoa vähentämään juomistaan, vain lisäsi häpeääni. Molemmat vaihtoehdot olivat hirveitä: joko rikkoa perhe tai pakottaa lapset katselemaan kuinka toinen vanhempi vajoaa yhä syvemmälle alkoholismin mustiin vesiin. Kun lopulta otin lapset ja lähdin, häpesin sitäkin. Olin luovuttanut, epäonnistunut, aivan paska vanhempi, puoliso ja ystävä. En pitkään aikaan pystynyt katsomaan ketään silmiin. En vain pystynyt. Katse painui kohti maata kuin magneetin vetämänä, kuin alleviivaten sitä, miten arvoton olin.
Sairaasta häpeästä kärsivä tarvitsee paljon korjaavia kokemuksia. Hän tarvitsee ympärilleen lämpimiä, arvostavia, ymmärtäväisiä ihmisiä, jotka eivät pilkkaa eivätkä tuomitse. Voi mennä vuosia, jopa vuosikymmeniä, että häpeän suosta noustaan, mutta kyllä siitä on mahdollista nousta. 
Minä olen pikkuhiljaa nousemassa. Ensin lapsuuden häpeästä, sitten aikuisuuden kipeiden kokemusten tuomasta häpeästä. Nyt opettelen palauttamaan häpeän sinne, minne se kuuluu. Se kuuluu niille luokkakavereille, jotka nimittelivät ja syrjivät. Se kuuluu niille aikuisille, jotka naureskelivat, kun kaaduin pyörällä ja revin polveni ja kämmeneni auki. Se kuuluu sille bussikuskille, joka alkoi huutaa solvauksia 9-vuotiaalle tytölle, kun hän ei heti löytänyt bussikorttiaan taskunpohjalta. Ja se kuuluu neuvolan työntekijöille ja sosiaalityöntekijöille, jotka eivät auttaneet, vaan syyllistivät ja uhkailivat, kun puolisoni putosi viinanhuuruiseen helvettiinsä ja vei perheenkin mukanaan.
Katariina
Katariina on osallistunut Haasteista huolimatta-vahvuutta vanhemmuuteen ryhmätoimintaan, joka on Omat avaimet 4You toiminnan uusi kokeilu, lastensuojelun tukitoimien piirissä oleville vanhemmille.
Kommentit
Lähetä kommentti