Kun pahin tapahtuu-tarina kiireellisestä sijoituksesta

 

Tiedän odottaa ovikellon kilahdusta. Katson vuoroin lapsiani vuoroin kotiani. Kotiani, joka on aina merkinnyt turvaa ja jonka olen kauniiksi sisustanut. Nyt kuitenkin pelkään. Enemmän kuin koskaan ennen. Yritän rauhoitella itseäni ja työntää hätää kauemmas. Pakotan itseni rauhoittumaan, samalla kun ajatuksissani pohdin vaihtoehtoa ottaa lapset kainaloon ja lähteä niin kauas kuin mahdollista. Kurkkua kuristaa. Lapsille sanon niin rauhallisesti ja lempeästi kuin osaan, että olette varmasti huomanneet äidin olevan väsynyt ja ettei äiti ole jaksanut samoin kuin ennen. Siksi meille tulee kohta kaksi tätiä, jotka auttaa tällaisissa tilanteissa. En halua sanoa enempää ja sammuttaa pientä toivon kipinää siitä, että lapset saisivat jäädä kotiin. Samalla ymmärrän, ettei mikään sanomani tai tekemäni voi muuttaa asioiden kulkua, johon nämä vieraat kohta tulevat päätymään. Syljen suustani sanoja, joihin en itsekään usko. Se vaatii kaikki voimani. Aivan kaiken, mitä minussa on. Mutta lapset eivät saa kärsiä enempää. Epäoikeudenmukaisuus ja epäreiluus kasvaa mittasuhteisiin, joihin en ollut ymmärtänyt niiden voivan yltää. Ymmärrän jo, että eilen sain päättää lapsiani koskevista asioista, tänään en. Olemme vieraiden ihmisten päätösvallan armoilla. Vaihtoehdot vähissä.

Ovikello. Säikähdän ääntä, joka ei ole koskaan ollut yhtä voimakas. Saan pakotettua itseni avaamaan. Toivo kävelee avonaisesta ovesta ja liiviasuiset vieraat astuvat sisään. Itku juuttuu kurkkuun ja salpaa hengityksen. Silti mielessä käy-näkikö naapurit. Sitten tervehdykset, muutama sana ja pahin tapahtuu. Lapset lähtevät mukaamme. Pyörryttää. Sanat leijuvat huoneessa ennen kuin iskevät ilman kehostani. Ei ei ei.  Eihän nämä ihmiset tiedä perhe-elämästämme juuri mitään. Vain vaivoin pysyn pystyssä. Inhoan itseäni, mutta anelen. Tekisin mitä tahansa. Aneluistani ei ole apua. Ihan kuin katsoisin jonkun muun elämää. Elämää, jota en koskaan kuvitellut eläväni. Mutta siinä me olemme. Tämä ei ole pahaa unta. Tämä on painajaista, josta en herää. Lapset lähdössä vieraiden mukaan. Mietin kuka meidät voisi pelastaa. Ajatuksia tulee ja menee.

Jotenkin osaan kysyä, että voinko tulla mukaan saattamaan lapsia ja saanko itse kertoa lapsille siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sovimme niin. Pyydän lapset vierelleni. Tunnen olevani kuin rikollinen, jota vahditaan siltä varalta, etten karkaa lapsieni kanssa. Kerron lapsille lempeästi ja rauhallisesti, että olemme yhdessä tätien kanssa päättäneet, että heidän on parempi olla hetki ihmisten kanssa, jotka pitävät heistä hyvää huolta sillä aikaa, kun äiti kerää voimiaan. Sen sanominen saa minut melkein lyhistymään ja sanat kuulostavat oudoilta ja kaikuvat korvissani. Tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi ja oloni ristiriitaiseksi. Uskon, että lapset olisivat voineet jäädä kotiin vaikka vahvempien tukitoimien avulla. Katson ihmettelevää pientä, joka ei ymmärrä mitä tapahtuu ja esikoista, jonka isoista, tummista silmistä heijastuu suru ja viha.

Innosta puhkuen ja raivosta kihisten lapseni kulkevat pihassa odottavaan taksiin. Toinen ymmärtäen mitä on tapahtumassa, toinen enemmänkin jännittyneen innostuneena siitä, että saa matkustaa taksilla. Istumme painostavan, toivottoman ja lannistavan hiljaisuuden keskellä koko matkan vastaanottokotiin, jota rikkoo vain pienimmäisen ihmettelevät äänet. Vastaanottokodissa odottelemme perhettä, joka kohta on tuleva lapseni noutamaan. Perhe, josta emme tiedä juuri mitään. Perhe, jolla on oikeus olla lasteni kanssa. Perhe, jota kohtaan olen epäluuloinen ja jota kadehdin. He saavat nauttia ihanista lapsistani.

Istumme vastaanottokodin pöydän äärellä odottamassa, pienempi sylissäni ja vanhempi vastapäätä minua, josta hänen katseensa polttaa sydämeeni reiän. Mitä helvettiä me tässä tehdään?

Ehkä minulta kysytään jotain, mutta en kuule tai näe muuta, kuin lapseni. Pian vieraat ihmiset saapuvat ja ennen kuin huomaankaan lapseni ovat kulkemassa päät painuksissa ja itkien kohti vieraiden autoa. Pienempi tarraa takiaisen lailla kiinni minuun ja joudun väkisin irrottamaan hänen pienet sormensa ympäriltäni, kun mieleni tekisi lähteä juoksuun ja juosta, kunnes olisimme taas yhdessä. Hetken harkitsenkin sitä ihan tosissani. Lasteni tähden luovun ajatuksesta. Kaiken ylimääräisen seuraukset olisivat nyt lapsilleni liikaa. Mutta kuinka kauan pysyn vielä kasassa?Pystynkö pitämään itseni koossa siihen asti, että lapset ovat lähteneet?

Saan vakuutettua lapsille kaiken olevan hyvin ja, että näin on parempi. Voin pahoin. Hoen päässäni mantraa "jaksa vielä hetki, jaksa vielä hetki." Katson lasteni kulkevan hartiat lysyssä autoon. Kauniit ja ihanat lapseni. Yht'äkkiä he näyttävät paljon, paljon vanhemmilta. Auton ovet sulkeutuvat ja katson tummaa autoa lumisessa maisemassa, kunnes sitä ei enää näy. Olen tyhjä. En romahtanut. Olen vain turta. Minusta ei ole mitään jäljellä. Ajattelen olen siis kuitenkin olemassa. Elämä ympärillä jatkuu vaikka omani on juuri pysähtynyt. Vaikka asiat järjestyisivät, niin voiko tällaisesta toipua?Miten tästä voi ikinä selvitä ja päästä eteenpäin, kun en tiedä tuleeko edes seuraavaa päivää.

Tule kuulemaan LasuMutsien ajatuksia ja vinkkejä siitä, miten "tästä eteenpäin" ja miten kadonneen toivon voi löytää ja miten ylläpitää toivoa epätoivon hetkinä.

Anna ja Pia

LasuMutsit löydät myös:

Instagramista (#lasumutsit)

https://instagram.com/lasumutsit?utm_source=qr&igshid=MzNlNGNkZWQ4Mg==

TikTokista 

https://www.tiktok.com/@lasumutsit?_t=8V7zvrRXB4P&_r=1