Siirry pääsisältöön

Perhejoulu - muistojen virtaa

 


Joulut olivat hiukan erilaisia ennen. Ei nyt niin kauan sitten, ehkä kuusi vuotta taaksepäin.

Silloin meitä oli vielä neljä saman katon alla. Me vanhemmat ja kaksi lasta. Ne olivat rankkoja, mutta antoisia vuosia. Joulut olivat ihania, täynnä kivaa tekemistä, tuoksuja ja hyvää ruokaa. Leivottiin pipareita, jotka välillä onnistuivat ja välillä kärähtivät reunoilta. (Ne kärähtäneetkin syötiin.) Tehtiin riisipuuroa ja etsittiin sieltä manteleita (ja lapsista se, joka ei saanut mantelia, mökötti monta tuntia). Lapset koristelivat joulukuusen nauhoilla ja palloilla sekä ikivanhoilla muovikävyillä, joilla jo itse koristelin kuusen lapsena.

Joulupäivänä käytiin mummolassa ja yleensä jäätiin sinne myös yöksi. Sinne oli pitkä matka, mutta esikoinen oli yleensä hyväntuulinen ja piirteli tai luki takapenkillä koko matkan ajan. Vähän myöhemmin myös kuunteli kännykästään musiikkia. Silloin hän oli jo vähemmän hyväntuulinen, ja ongelmat olivat alkaneet näkyä. Ongelmat, joihin ei saanut apua ennen kuin yhdennellätoista hetkellä, kun oli jo melkein liian myöhäistä. 

Joskus tuntuu, että esikoisen kiireellisestä sijoituksesta on paljon kauemmin kuin vain neljä vuotta. Mutta se on harhaa. Aika kuluu hitaammin, kun katastrofi on päällä, ja toisinaan se katastrofi kestää vuosia.

Ensimmäinen joulu ”vajaalla” perheellä oli hankala ja väkinäinen. Kaikki olivat hiukan varpaillaan ja miettivät, miten pitäisi olla, mitä saa sanoa ja mitä ei — paradoksaalisesti etenkin silloin, kun esikoinen vietti jouluaattona kotona sen muutaman tunnin ennen kuin palasi nuorisokotiin. Yritimme niin kovasti tehdä joulusta mukavan, että siitä tuli vain joulun surkea parodia. Mutta sen verran me onnistuimme, että emme riidelleet, eikä kukaan itkenyt. (Paitsi äiti, sitten illalla, vähän.) Muistan että huijasin mantelin kanssa ja sujautin sen salaa esikoisen puuroannokseen. En vieläkään tiedä huomasiko hän vilunkini.

Jokainen joulu on oikeastaan ollut aina vähän edellistä helpompi. Sitä mukaa, kun lapsi sai oikeanlaista hoitoa ja hänen olonsa parani, hän saattoi myös olla rennommin perheen seurassa. Ei tarvinnut enää jännittää puolin ja toisin. Toki vieläkin on asioita, joista puhuessa tulee aina riitaa, mutta ehkä niiden käsittelyn voi siirtää myöhemmäksi. Siihen, kun tunteet ovat vähän laantuneet. Tärkeämpää on olla sovussa tässä hetkessä. 

Nyt esikoinen voi jo paljon paremmin. Hän ei vieläkään asu kotona, mutta viihtyy nuorisokodissa hyvin, pärjää koulussa ja on saanut kavereita. En koskaan ajatellut, että lapseni muuttaisi 12-vuotiaana pois kotoa, mutta meidän kohdalla kävi niin. Minun ja esikoiseni elämänpoluista tuli vähän mäkisemmät ja mutkaisemmat kuin olisin toivonut. Tällä hetkellä olen vain onnellinen siitä, että lapseni on elossa, voi hyvin ja suunnittelee tulevaisuutta.

Jospa tämäkin joulu olisi parempi kuin edellinen ja sitä edellinen. Voisimmeko olla ihan rennosti perheen kesken, ilman että kukaan suuttuu tai pahoittaa mielensä (tai jonkun toisen mielen)? Onnistuisimmeko paistamaan pipareita polttamatta reunoja ja löytäisimmekö kaupasta täydellisen makuisia gluteenittomia joulutorttuja?

Pian esikoiseni jo muuttaa omilleen ja ehkä perustaa perheen, joka toivottavasti jatkaa jouluperinteitä: reunoilta käristyneiden piparien paistamista ja manteleista mököttämistä — ja mummolassa vierailuja.

-Katariina-

Kirjoittaja on osallistunut Omat avaimet 4You ryhmätoimintaan.

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hellurei ja helkkarin tunteet! Vai miten se nyt meni?

Olen ollut mukana Omat avaimet -projektissa nyt reilun vuoden. Yksi puhutuimmista aiheesta meidän työntekijöiden kesken on ollut tunteet ja tunnetaidot.  Tunteet kuuluu osaksi meidän kaikkien joka päiväistä elämää. Tunteet on meidän reagointia tapahtuneisiin asioihin sillä hetkellä. Tunteetkaan ei kuitenkaan aina synny pelkän reaktion pohjalta vaan niihin vaikuttaa myös omat aikaisemmat kokemukset, uskomukset, asenteet ja omat tavoitteet. Eli hankala ja mielenkiintoinen aihe nämä tunteet, vai mitä? Parhaimmillaan saamme tunteista voimaa itselle ja samalla voimme välittää sitä ympärillä oleville ihmisille. Toki jokainen meistä tietää, että asia voi olla myös toisinpäin. Tunteet voivat myös viedä paljon voimia itseltä. Tulee kuitenkin aina muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä vaan ne muuttuvat, hälvenevät ja häviävät. Omia tunteitakin oppii havannoimaan, tutkiskelemaan ja pohtimaan kriittisesti. Tämä auttaa tunteiden tunnistamisessa ja niiden käsittelyssä. "Miksi tun...

"Muiden auttaminen on pääsyy olla kokemusasiantuntija"- Kokemusasiantuntija Piia esittäytyy

Hei kaikille!   Olen Piia, 1988 syntynyt nuori aikuinen. Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta tällä hetkellä sairauteni on remissiossa ( = taantumisvaiheessa, eli olen niin terve kuin voin olla tällä diagnoosilla.) Olen pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä, eläkkeen sain 2018 alussa. Minulla on kaksi kissaa, Sirius ja Luna, jotka pitävät minulle seuraa kotona. Vapaa-ajalla tykkään käydä valokuvaamassa. Pitkä suhteeni päättyi lokakuussa 2017 ja paria kuukautta myöhemmin muutin Iisalmeen. Käyn eräällä säätiöllä tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle, ja tulin mukaan Omat avaimet- projektiin huhtikuussa 2019 kokemusasiantuntijaksi. Olin aiemmin osallistunut projektin tarjoamaan yksilövalmennukseen, hevariryhmään ja ikkunatarinassa on tällä hetkellä minun ottamia valokuvia.  Kokemusasiantuntijan roolissa olen tähän mennessä päässyt kertomaan kokemuksiani hevariryhmästä ammattilaisten koulutuksessa Iisalmessa sekä olin mukana ohjausryhmässä Joensuussa. Olen ...

Yksilövalmennus -Kohtaa nuori aidosti, empaattisesti ja kiireettömästi.

Olemme Omat avaimet-projektissa kehittäneen ryhmätyömenetelmän HEVARI:n rinnalle myös yksilövalmennuksen työmenetelmän.  Idea yksilövalmennuksesta syntyi, kun keskustelimme työyhteisössämme niistä nuorista aikuisista, jotka eivät osallistuneet tarjolla oleviin ryhmätoimintoihin. Yksilövalmennus työmenetelmä on suunnattu n. 18-29 -vuotiaille nuorille aikuisille mutta se on helposti sovellettavissa omaan työhön sopivaksi ja erilaisille kohderyhmille. Syitä ryhmätoimintaan osallistumattomuudelle voi olla monia, mutta erityisesti olemme havainneet, että syynä on usein sosiaalisten tilanteiden pelko, huono itsetunto sekä toivottomuuden tunne omaa elämää kohtaan.  Monet nuoret eivät koe myöskään ryhmämuotoista toimintaa heille sopivaksi. Halusimmekin lähteä vastaamaan näiden nuorten tarpeita ja kannustamaan kenties yksilövalmennuksen jälkeen osallistumista ryhmätoimintaan jossakin vaiheessa tulevaisuutta.  Yksilövalmennuksen työmenetelmää lähdettiin ideoimaan yhdessä my...