Perhejoulu - muistojen virtaa

 

Joulut olivat hiukan erilaisia ennen. Ei nyt niin kauan sitten, ehkä kuusi vuotta taaksepäin.

Silloin meitä oli vielä neljä saman katon alla. Me vanhemmat ja kaksi lasta. Ne olivat rankkoja, mutta antoisia vuosia. Joulut olivat ihania, täynnä kivaa tekemistä, tuoksuja ja hyvää ruokaa. Leivottiin pipareita, jotka välillä onnistuivat ja välillä kärähtivät reunoilta. (Ne kärähtäneetkin syötiin.) Tehtiin riisipuuroa ja etsittiin sieltä manteleita (ja lapsista se, joka ei saanut mantelia, mökötti monta tuntia). Lapset koristelivat joulukuusen nauhoilla ja palloilla sekä ikivanhoilla muovikävyillä, joilla jo itse koristelin kuusen lapsena.

Joulupäivänä käytiin mummolassa ja yleensä jäätiin sinne myös yöksi. Sinne oli pitkä matka, mutta esikoinen oli yleensä hyväntuulinen ja piirteli tai luki takapenkillä koko matkan ajan. Vähän myöhemmin myös kuunteli kännykästään musiikkia. Silloin hän oli jo vähemmän hyväntuulinen, ja ongelmat olivat alkaneet näkyä. Ongelmat, joihin ei saanut apua ennen kuin yhdennellätoista hetkellä, kun oli jo melkein liian myöhäistä. 

Joskus tuntuu, että esikoisen kiireellisestä sijoituksesta on paljon kauemmin kuin vain neljä vuotta. Mutta se on harhaa. Aika kuluu hitaammin, kun katastrofi on päällä, ja toisinaan se katastrofi kestää vuosia.

Ensimmäinen joulu ”vajaalla” perheellä oli hankala ja väkinäinen. Kaikki olivat hiukan varpaillaan ja miettivät, miten pitäisi olla, mitä saa sanoa ja mitä ei — paradoksaalisesti etenkin silloin, kun esikoinen vietti jouluaattona kotona sen muutaman tunnin ennen kuin palasi nuorisokotiin. Yritimme niin kovasti tehdä joulusta mukavan, että siitä tuli vain joulun surkea parodia. Mutta sen verran me onnistuimme, että emme riidelleet, eikä kukaan itkenyt. (Paitsi äiti, sitten illalla, vähän.) Muistan että huijasin mantelin kanssa ja sujautin sen salaa esikoisen puuroannokseen. En vieläkään tiedä huomasiko hän vilunkini.

Jokainen joulu on oikeastaan ollut aina vähän edellistä helpompi. Sitä mukaa, kun lapsi sai oikeanlaista hoitoa ja hänen olonsa parani, hän saattoi myös olla rennommin perheen seurassa. Ei tarvinnut enää jännittää puolin ja toisin. Toki vieläkin on asioita, joista puhuessa tulee aina riitaa, mutta ehkä niiden käsittelyn voi siirtää myöhemmäksi. Siihen, kun tunteet ovat vähän laantuneet. Tärkeämpää on olla sovussa tässä hetkessä. 

Nyt esikoinen voi jo paljon paremmin. Hän ei vieläkään asu kotona, mutta viihtyy nuorisokodissa hyvin, pärjää koulussa ja on saanut kavereita. En koskaan ajatellut, että lapseni muuttaisi 12-vuotiaana pois kotoa, mutta meidän kohdalla kävi niin. Minun ja esikoiseni elämänpoluista tuli vähän mäkisemmät ja mutkaisemmat kuin olisin toivonut. Tällä hetkellä olen vain onnellinen siitä, että lapseni on elossa, voi hyvin ja suunnittelee tulevaisuutta.

Jospa tämäkin joulu olisi parempi kuin edellinen ja sitä edellinen. Voisimmeko olla ihan rennosti perheen kesken, ilman että kukaan suuttuu tai pahoittaa mielensä (tai jonkun toisen mielen)? Onnistuisimmeko paistamaan pipareita polttamatta reunoja ja löytäisimmekö kaupasta täydellisen makuisia gluteenittomia joulutorttuja?

Pian esikoiseni jo muuttaa omilleen ja ehkä perustaa perheen, joka toivottavasti jatkaa jouluperinteitä: reunoilta käristyneiden piparien paistamista ja manteleista mököttämistä — ja mummolassa vierailuja.

-Katariina-

Kirjoittaja on osallistunut Omat avaimet 4You ryhmätoimintaan.