Siirry pääsisältöön

Perhejoulu - muistojen virtaa

 


Joulut olivat hiukan erilaisia ennen. Ei nyt niin kauan sitten, ehkä kuusi vuotta taaksepäin.

Silloin meitä oli vielä neljä saman katon alla. Me vanhemmat ja kaksi lasta. Ne olivat rankkoja, mutta antoisia vuosia. Joulut olivat ihania, täynnä kivaa tekemistä, tuoksuja ja hyvää ruokaa. Leivottiin pipareita, jotka välillä onnistuivat ja välillä kärähtivät reunoilta. (Ne kärähtäneetkin syötiin.) Tehtiin riisipuuroa ja etsittiin sieltä manteleita (ja lapsista se, joka ei saanut mantelia, mökötti monta tuntia). Lapset koristelivat joulukuusen nauhoilla ja palloilla sekä ikivanhoilla muovikävyillä, joilla jo itse koristelin kuusen lapsena.

Joulupäivänä käytiin mummolassa ja yleensä jäätiin sinne myös yöksi. Sinne oli pitkä matka, mutta esikoinen oli yleensä hyväntuulinen ja piirteli tai luki takapenkillä koko matkan ajan. Vähän myöhemmin myös kuunteli kännykästään musiikkia. Silloin hän oli jo vähemmän hyväntuulinen, ja ongelmat olivat alkaneet näkyä. Ongelmat, joihin ei saanut apua ennen kuin yhdennellätoista hetkellä, kun oli jo melkein liian myöhäistä. 

Joskus tuntuu, että esikoisen kiireellisestä sijoituksesta on paljon kauemmin kuin vain neljä vuotta. Mutta se on harhaa. Aika kuluu hitaammin, kun katastrofi on päällä, ja toisinaan se katastrofi kestää vuosia.

Ensimmäinen joulu ”vajaalla” perheellä oli hankala ja väkinäinen. Kaikki olivat hiukan varpaillaan ja miettivät, miten pitäisi olla, mitä saa sanoa ja mitä ei — paradoksaalisesti etenkin silloin, kun esikoinen vietti jouluaattona kotona sen muutaman tunnin ennen kuin palasi nuorisokotiin. Yritimme niin kovasti tehdä joulusta mukavan, että siitä tuli vain joulun surkea parodia. Mutta sen verran me onnistuimme, että emme riidelleet, eikä kukaan itkenyt. (Paitsi äiti, sitten illalla, vähän.) Muistan että huijasin mantelin kanssa ja sujautin sen salaa esikoisen puuroannokseen. En vieläkään tiedä huomasiko hän vilunkini.

Jokainen joulu on oikeastaan ollut aina vähän edellistä helpompi. Sitä mukaa, kun lapsi sai oikeanlaista hoitoa ja hänen olonsa parani, hän saattoi myös olla rennommin perheen seurassa. Ei tarvinnut enää jännittää puolin ja toisin. Toki vieläkin on asioita, joista puhuessa tulee aina riitaa, mutta ehkä niiden käsittelyn voi siirtää myöhemmäksi. Siihen, kun tunteet ovat vähän laantuneet. Tärkeämpää on olla sovussa tässä hetkessä. 

Nyt esikoinen voi jo paljon paremmin. Hän ei vieläkään asu kotona, mutta viihtyy nuorisokodissa hyvin, pärjää koulussa ja on saanut kavereita. En koskaan ajatellut, että lapseni muuttaisi 12-vuotiaana pois kotoa, mutta meidän kohdalla kävi niin. Minun ja esikoiseni elämänpoluista tuli vähän mäkisemmät ja mutkaisemmat kuin olisin toivonut. Tällä hetkellä olen vain onnellinen siitä, että lapseni on elossa, voi hyvin ja suunnittelee tulevaisuutta.

Jospa tämäkin joulu olisi parempi kuin edellinen ja sitä edellinen. Voisimmeko olla ihan rennosti perheen kesken, ilman että kukaan suuttuu tai pahoittaa mielensä (tai jonkun toisen mielen)? Onnistuisimmeko paistamaan pipareita polttamatta reunoja ja löytäisimmekö kaupasta täydellisen makuisia gluteenittomia joulutorttuja?

Pian esikoiseni jo muuttaa omilleen ja ehkä perustaa perheen, joka toivottavasti jatkaa jouluperinteitä: reunoilta käristyneiden piparien paistamista ja manteleista mököttämistä — ja mummolassa vierailuja.

-Katariina-

Kirjoittaja on osallistunut Omat avaimet 4You ryhmätoimintaan.

 

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hellurei ja helkkarin tunteet! Vai miten se nyt meni?

Olen ollut mukana Omat avaimet -projektissa nyt reilun vuoden. Yksi puhutuimmista aiheesta meidän työntekijöiden kesken on ollut tunteet ja tunnetaidot.  Tunteet kuuluu osaksi meidän kaikkien joka päiväistä elämää. Tunteet on meidän reagointia tapahtuneisiin asioihin sillä hetkellä. Tunteetkaan ei kuitenkaan aina synny pelkän reaktion pohjalta vaan niihin vaikuttaa myös omat aikaisemmat kokemukset, uskomukset, asenteet ja omat tavoitteet. Eli hankala ja mielenkiintoinen aihe nämä tunteet, vai mitä? Parhaimmillaan saamme tunteista voimaa itselle ja samalla voimme välittää sitä ympärillä oleville ihmisille. Toki jokainen meistä tietää, että asia voi olla myös toisinpäin. Tunteet voivat myös viedä paljon voimia itseltä. Tulee kuitenkin aina muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä vaan ne muuttuvat, hälvenevät ja häviävät. Omia tunteitakin oppii havannoimaan, tutkiskelemaan ja pohtimaan kriittisesti. Tämä auttaa tunteiden tunnistamisessa ja niiden käsittelyssä. "Miksi tun...

Minä selvisin- nyt haluan olla se, joka auttaa muita jaksamaan

Olen entinen mielenterveyskuntoutuja, nykyinen äiti, aviopuoliso ja tuoreen ADHD- diagnoosin omistaja. Valmistun pian tämän vuoden lopussa sosionomiksi (AMK). Elämäni ei ole ollut suoraviivaista ja helppoa, harvoin elämä sitä onkaan. Minulla on kuitenkin jotain erityistä annettavaa: ymmärrystä, joka ei synny kirjoista, vaan kokemuksesta. Olen ollut harjoittelussa 10 viikon ajan Aspa- säätiön ja Mielenterveyden keskusliiton yhteisessä Omat Avaimet 4you- toiminnassa. Aloitin vuonna 2018 kokemustoimijan tehtävissä, kun toiminta oli vielä projekti ja nyt olen saanut suorittaa viimeisen harjoitteluni Omat Avaimet 4you- toiminnassa. Eräänlainen ympyrä sulkeutuu harjoittelun päättymisen myötä ja se on hieman haikeaa. Harjoittelun aikana olen saanut käyttää luovia menetelmiä, ohjata ryhmiä ja kohdata ihmisiä matalalla kynnyksellä. Minun tarinani on muuttunut hyvin paljon näiden seitsemän vuoden aikana. Toimin edelleen satunnaisesti kokemustoimijana, mutta pääosassa puheenvuoroissani eivät ole...

Ajatuksia ja kokemuksia kuntouttavasta työtoiminnasta

Halusimme koota yhteen ja jakaa teillekin kokemuksiamme ja ajatuksiamme kuntouttavasta työtoiminnasta. Kerromme näistä molemmat omassa tekstissään. -Piia & Jenni- Olen ollut monta kertaa kuntouttavassa työtoiminnassa. Kun lopetin lukion, aloin ajelehtimaan elämässäni kun en päässyt opiskelemaan ja minulla ei ollut varasuunnitelmaa. Ensimmäisen kerran olin kuntouttavassa työtoiminnassa 19 vuotiaana, sain sisältöä päiviin ja sen pienen korvauksen per päivä. Olin tuolloin eräässä lahjatavaramyymälässä, ja sieltä sain innostuksen lähteä opiskelemaan merkonomiksi. Pääsin kouluun mutta opiskelujen edetessä tajusin että en kykenisi tekemään kaupanalan töitä (omasta mielestä) vaikean matematiikan vuoksi. Minulla ei ole ollut ikinä laskupäätä, prosenttilaskut pystyn vielä laskemaan tarpeen vaatiessa vaikka laskimella, mutta kun aletaan puhumaan siitä muusta matematiikasta niin se oli liikaa. Jokaisen matemaattisen aineen kokeen jouduin tekemään aina uudestaan koulunkäyntiavustajan k...