Kun vaihdoin vauvalle vaippaa hoitopöydällä, en kääntänyt selkääni sekunniksikaan — ja jos käännyin poispäin, vaikkapa ottamaan vaippaa sivupöydältä, pidin toista kättäni vauvan masulla, jotta tuntisin ajoissa, mikäli hän päättäisi kääntyä ympäri.
Vauvan kylvetys oli aina hirveän pelottava kokemus — lähinnä minulle. Pelkäsin, että otteeni vauvasta lipsahtaa ja hän molskahtaa veden alle ja vetää keuhkonsa täyteen vettä. Pelkäsin että siinä pelossani puristan häntä liian kovaa ja häneen sattuu.
Vaunulenkille lähtiessäni pelkäsin, että vastaan tulee vapaana juokseva iso koira, joka haluaa kurkistaa vaunuihin tai on aggressiivinen. Pelkäsin myös, että kesken lenkin alkaa sataa ja lapsi kastuu ja saa kuumeen, joten minulla oli aina mukanani sadeviitta vaunuihin.
En uskaltanut mennä bussiin vaunujen kanssa, koska minua pelotti, että a) en pääsisikään kiipeämään vaunujen kanssa bussiin ja olisin vaivaksi kaikille koska minun olisi pyydettävä apua, b) bussi tekisi äkkijarrutuksen tai tiukan käännöksen ja vaunut kaatuisivat ja vauva lentäisi lattialle tai pää edellä ikkunaan, tai c) bussi sulkisi ovensa ja lähtisi liikkeelle silloin kun olisin itse juuri ulkopuolella ja vaunut vielä sisällä. (Äidilleni oli käynyt näin 80-luvulla, ja minä olin ollut vaunuissa silloin.)
Entäs leikkipuistossa? No siellähän taapero saattoi satuttaa itsensä. Hän ehkä putoaisi kiipeilytelineeltä tai lentäisi keinusta. Lykkäisi kätensä nokkoseen tai ampiaispesään. Yrittäisi syödä myrkyllisiä marjoja. Löisi toista lasta lapiolla naamaan. Tai — mikä kauheinta — katoaisi, kun kääntäisin hetkeksi selkäni. Kävimme kuitenkin leikkipuistoissa. Uskalsin, vaikka pelotti, ja vaikka pidin lastani silmällä kuin haukka.
Kotonakin pelkäsin. Kodistamme oli tehty ensiluokkaisen lapsiturvallinen. Meillä oli kaapissa ensiaputarvikkeita, kyypakkaus ja lääkehiiltä, haavanpuhdistussuihkeita ja kuumelääkettä. Kaikki terävät ja pienet esineet olivat joko niin korkealla, ettei taapero yltänyt niihin, tai lukituissa tai kiinni sidotuissa laatikoissa. Pistorasiat oli tulpattu. Kaapit ja lipastot kiinnitetty seiniin, ettei lapsi kaataisi niitä päälleen. Myrkyllisiä kasveja meillä ei edes ollut, koska meillä oli kissa — ja kissaakin pidettiin jatkuvasti silmällä, ettei se tehnyt vauvalle mitään. (Sitä ei tosin edes kiinnostanut koko otus.) Muovipussit oli korjattu pois lattialta — niihin saattoi tukehtua.
Olen lapsesta asti pelännyt tulipaloa. Vauvan synnyttyä sen(kin) pelko kasvoi ihan uusiin sfääreihin. Tein mielessäni valmiiksi suunnitelmia, mitä napata nopeasti mukaan ja mitä pukea päälle ja vauvan päälle, jos palohälytin alkaa soida tai haistan savua rappukäytävässä. Hyvä etten pakannut kassiakin valmiiksi. Tarkistelin neuroottisesti hellaa, hiuskiharrinta ja sähköpattereita ja tunnustelin puhelinten latureita, etteivät ne kuumenneet liikaa ollessaan käytössä. Ja tietenkään puhelinta ei jätetty valvomatta laturiin.
Ihme kyllä en pelännyt autoilua. Vaikka automme olivat niihin aikoihin lähinnä jeesusteipillä ja rautalangalla kasassa pysyviä säilykepurkkeja, joissa ei ollut abs-jarruja sen pahemmin kuin ilmastointiakaan, en osannut pelätä, että jotakin tapahtuu autoreissulla.
En tiedä mistä tuo katastrofin pelko (ja odotus) sai alkunsa. Kenties olin omaksunut sellaisen mielikuvan, että ollakseni hyvä äiti minun on oltava täydellinen äiti, eikä täydellinen äiti erehdy saati tee virheitä. Hän on aina valmiina kuin partiolainen. Kun lapsena mokasin, vanhemmillani oli tapana tiuskaista: No olisit ajatellut vähän! Olisi pitänyt tajuta! Mikset varautunut ajoissa!
Otin onkeeni, ja myöhemmin rupesin suorittamaan äitiyttä. Aloin ajatella vähän. Piti tajuta. Piti varautua.
Vuosien mittaan nuo hullut ja vainoharhaiset ajatukset ovat helpottaneet paljon. Kun lapseni soittaa minulle, en enää heti säikähdä, että hän on kaatunut pyörällä tai hänet on kidnapattu. Pelot piti kohdata, jotta ne katoaisivat. Se vaati asioiden tekemistä ja paikkoihin menemistä. Piti mennä ja tehdä, siitä huolimatta, että kauhukuvat pyörivät nonstoppina mielessä. Lapseni auttoivat tässä myös. Taapero horjahti ja iski leukansa pöydänkulmaan niin että verta tuli ja ekaluokkalainen lensi pyörän tangon yli katuun ja katkaisi maitohampaansa, mutta ei se maailmanloppu ollut. Hetken aikaa itkettiin ja pyyhittiin verta ja kyyneliä, sitten elämä jatkui. Kukaan ei tullutkaan paheksumaan, että oletpas sinä huono äiti, kun annoit lapsesi kaatua pyörällä. Hiljalleen sitä oppi, että kaikenlaista ikävääkin tapahtuu eikä kaikkea voi ennakoida, mutta kaikesta selvitään.
Nyt vähän vanhempana tunnen valtavasti myötätuntoa tuota nuorta, epävarmaa äitiä kohtaan. Olisipa vierellä ollut silloin samassa elämäntilanteessa olevia, saman ikäisiä naisia, joilta olisi saanut tukea ja seuraa. He olisivat voineet vakuuttaa, että iltapäivälehtien kauhulööpit koskettavat hyvin, hyvin harvaa lasta, ja että Suomessa on erittäin harvinaista, että lapsi joutuu vakavaan onnettomuuteen tai tulee kidnapatuksi. Ja lisätä, että vaikka näin sattuisikin tapahtumaan, niin siitä selvitään kyllä ja että elämässä yleensä käy hyvin. He olisivat myös voineet kertoa omista peloistaan, ja sitten niille olisi naurettu yhdessä, että ollaan me vainoharhaisia, eikö vain. Niin äitien kai pitääkin vähän olla — mutta rajansa kaikella.
Nimimerkki Ariadne
Omat avaimet 4You -toimintaan osallistunut vanhempi
Kommentit
Lähetä kommentti