Kun vuonna 2004 sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosini, olin valmistumassa juuri lukiosta. Viimeisen kurssini suoritin psykiatriselta avo-osastolta käsin. Valkolakin kävin hakemassa rauhoittavan lääkkeen turvin ja ylioppilasjuhlien jälkeen palasin osaston arkeen ja keskityin toipumiseen.
Lukioaika oli
raskasta ja sekavaa aikaa. Olin nuori, psyykkisesti pahoinvoiva ja itseni
kanssa hyvin hukassa. Parisuhteet olivat hyvin läheisriippuvaisia, ja riitaisia
ja alkoholia kului paljon viikonloppuisin, joskus arkenakin. Olen monesti
jälkikäteen miettinyt, että vaikka olin hyvin epävakaa ja huonovointinen tuohon
aikaan, oli opiskelu juuri se asia, mikä piti minut edes jollain tapaa kaidalla
tiellä ja arjessa kiinni. Se piti myös pääni kasassa. Minulle oli tärkeää saada
suorittaa koulu loppuun, kuten kaikki muutkin. En halunnut erottua joukosta ja
vaadin itseltäni paljon. Yritin parhaani ja suoriuduin lukiosta
elämäntilanteeseeni nähden ihan hyvin arvosanoin. Nyt sanoisin nuorelle
itselleni, että teit parhaasi ja se riittää. Eikä aina tarvitse tehdä sitä
parastaankaan. Joskus riittää vähempikin.
Lukion jälkeen
ystävät jatkoivat opintojaan muissa kaupungeissa ja minä tipahdin tyhjän
päälle. Taistelin päihdeongelman ja mielenterveyteni kanssa neljä vuotta.
Raitistuminen oli ehdottoman tärkeää ja lopulta sain siitä kiinni. Vuonna 2008
pääsin käsi- ja taideteolliseen ammattiopistoon opiskelemaan. Koen, että tuohon
aikaan elin nuoruuttani uudelleen, ilman päihteitä ja paremmassa psyykkisessä
voinnissa. Sain koulusta ystäviä, ja sain taas normaalista arjesta kiinni.
Välillä jaksamisen kanssa oli kuitenkin haasteita. Koulupäivät olivat pitkiä ja
raskaita, kun oli tottunut olemaan vain kotona ja nukkumaan miten ja milloin
sattuu. Kävin koulukuraattorin juttusilla ja olin välillä joitakin päiviä
poissa. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni nosti ajoittain päätään, mutta tiesin
että kotiin jääminen pahentaisi tilannetta, joten sitkeästi menin kouluun ja
pidin tavoitteena valmistua omassa aikataulussani ja sain kuin sainkin koulun
käytyä. Valmistuin artesaaniksi keväällä 2011.
Asuin
Helsingissä 5 vuotta, mistä muutin takaisin Joensuuhun vuonna 2016. Takana oli
pätkä ravintolatöitä ja tiesin, että opiskelemaan hakeminen olisi vielä edessä,
sillä oma ala ei ollut vielä löytynyt. Hain Helsingissä asuessani
parturi-kampaajaksi, sosionomiksi ja suuhygienistiksi, mutten päässyt niistä
mihinkään. Joensuussa opiskelin vähän aikaa sisustusalaa, mutta sekään ei
sitten tuntunut omalta. Ehdin jo lannistua ja pelkäsin, etten pääse mihinkään
kouluun ja löydä omaa alaani. Lopulta kotiäitivuosien ja monenlaisten
elämänvaiheiden jälkeen, päätin kouluttautua kokemusasiantuntijaksi. Se oli
ponnahduslauta takaisin opiskelun pariin ja opiskelin sen jälkeen
mielenterveys- ja päihdetyön ammattitutkinnon. Koulu kesti vain vuoden, mikä
oli hyvä aika testata omaa jaksamista ja miettiä seuraavaa askelta.
Syksyllä 2022 hain
ja pääsin opiskelemaan sosionomiksi ja aloitin opinnot tammikuussa 2023. En
olisi voinut vielä muutama vuosi sitten kuvitellakaan pääseväni opiskelemaan
ammattikorkeakouluun, saati että kykenisin oikeasti opiskelemaan siellä. Opiskelen
monimuotona, eli itsenäistä opiskelua on paljon ja opetusta vain muutaman kerran
kuukaudessa. Toisaalta se sopii hyvin omaan elämäntilanteeseeni, mutta
toisaalta olisi antoisaa, että olisi se luokkayhteisö ja sitä kautta enemmän
sosiaalista elämää ja vertaistukea opiskelussa.
Opiskelun ohella
aloitin psykoterapian vuosi sitten. Se tukee jaksamistani opinnoissa ja siellä
pääsen käsittelemään vaikeita asioita menneisyydestäni. Koen, että olen menossa
sellaiselle alalle, missä on hyvä olla sinut oman historiansa kanssa sekä
tasapainossa ylipäätään.
Sairauteni on
tällä hetkellä remissiossa, ollut jo vuosia, eli oireet eivät hallitse
elämääni. Minun on kuitenkin pidettävä hyvää huolta itsestäni, sillä kuormitun
ja väsyn joskus helpostikin. Lähipäivien jälkeen olen todella uupunut. Opiskelu
on yllättävän rankkaa ja vaatii paljon aikaa, energiaa ja terävää päätä. On
tärkeää kuunnella itseään ja priorisoida oma hyvinvointi edelle, sillä kun voin
hyvin, opiskelukin sujuu paremmin. Minulle
jaksamista tukevia asioita ovat liikunta, maalaaminen sekä piirtäminen. Ilman
omia juttuja en jaksaisi hektistä arkea perheen ja opiskelun parissa. Omiin
harrastuksiin saa uppoutua ja niissä unohtuvat hetkeksi kaikki stressi ja
vaatimukset. Unen saannista pidän myös tarkasti huolta, sillä univelka
vaikuttaa mielialaani voimakkaasti.
Joskus, ja aika
useinkin, pelkään tulevaisuutta ja sitä, että onko minusta tälle alalle ja
jaksanko työelämässä. Toisinaan minut valtaa epäusko omiin kykyihini, sillä
olen ollut paljon toisten apua ja hoitoa tarvitseva. Pelkään kantavatko
siipeni, riittääkö itsevarmuuteni ja kestääkö pääni työelämässä mukana.
Opiskeluaika on minulle kasvun aikaa monella tavalla. Joudun tsemppaamaan
itseäni valtavasti, ja hokemaan, että diagnoosistani ja historiastani
huolimatta minusta voi tulla aivan yhtä hyvä sosionomi, kuin kenestä tahansa muustakin.
Koitan kääntää elämäntarinani voitoksi, sillä tiedän, että minulla on sellaista
ymmärrystä ja kokemusta, mitä monilla ei ole. Silti joskus tulee hetkiä, kun
epävarmuus iskee ja on kaikkea muuta kuin rohkea olo. Sen kanssa on vain
elettävä ja hyväksyttävä kaikenlaiset tunteet ja ajatukset. Ja entä sitten, jos
en jaksakaan? Entäs, jos palankin loppuun tai opiskelu jää kesken? No, eihän se
maailmanloppu olisi. Se olisi takaisku, mutta olisinpas ainakin kokeillut sitten
tätäkin. Jos ei jaksa, on sekin uskallettava myöntää. Rohkeutta se on sekin.
-Satu Niiranen
Blogissa olevat kuvat on Satun itsensä tekemiä teoksia.
Kommentit
Lähetä kommentti