Elämäni opinnot

Kun vuonna 2004 sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön diagnoosini, olin valmistumassa juuri lukiosta. Viimeisen kurssini suoritin psykiatriselta avo-osastolta käsin. Valkolakin kävin hakemassa rauhoittavan lääkkeen turvin ja ylioppilasjuhlien jälkeen palasin osaston arkeen ja keskityin toipumiseen.

Lukioaika oli raskasta ja sekavaa aikaa. Olin nuori, psyykkisesti pahoinvoiva ja itseni kanssa hyvin hukassa. Parisuhteet olivat hyvin läheisriippuvaisia, ja riitaisia ja alkoholia kului paljon viikonloppuisin, joskus arkenakin. Olen monesti jälkikäteen miettinyt, että vaikka olin hyvin epävakaa ja huonovointinen tuohon aikaan, oli opiskelu juuri se asia, mikä piti minut edes jollain tapaa kaidalla tiellä ja arjessa kiinni. Se piti myös pääni kasassa. Minulle oli tärkeää saada suorittaa koulu loppuun, kuten kaikki muutkin. En halunnut erottua joukosta ja vaadin itseltäni paljon. Yritin parhaani ja suoriuduin lukiosta elämäntilanteeseeni nähden ihan hyvin arvosanoin. Nyt sanoisin nuorelle itselleni, että teit parhaasi ja se riittää. Eikä aina tarvitse tehdä sitä parastaankaan. Joskus riittää vähempikin.

Lukion jälkeen ystävät jatkoivat opintojaan muissa kaupungeissa ja minä tipahdin tyhjän päälle. Taistelin päihdeongelman ja mielenterveyteni kanssa neljä vuotta. Raitistuminen oli ehdottoman tärkeää ja lopulta sain siitä kiinni. Vuonna 2008 pääsin käsi- ja taideteolliseen ammattiopistoon opiskelemaan. Koen, että tuohon aikaan elin nuoruuttani uudelleen, ilman päihteitä ja paremmassa psyykkisessä voinnissa. Sain koulusta ystäviä, ja sain taas normaalista arjesta kiinni. Välillä jaksamisen kanssa oli kuitenkin haasteita. Koulupäivät olivat pitkiä ja raskaita, kun oli tottunut olemaan vain kotona ja nukkumaan miten ja milloin sattuu. Kävin koulukuraattorin juttusilla ja olin välillä joitakin päiviä poissa. Sosiaalisten tilanteiden pelkoni nosti ajoittain päätään, mutta tiesin että kotiin jääminen pahentaisi tilannetta, joten sitkeästi menin kouluun ja pidin tavoitteena valmistua omassa aikataulussani ja sain kuin sainkin koulun käytyä. Valmistuin artesaaniksi keväällä 2011.

Asuin Helsingissä 5 vuotta, mistä muutin takaisin Joensuuhun vuonna 2016. Takana oli pätkä ravintolatöitä ja tiesin, että opiskelemaan hakeminen olisi vielä edessä, sillä oma ala ei ollut vielä löytynyt. Hain Helsingissä asuessani parturi-kampaajaksi, sosionomiksi ja suuhygienistiksi, mutten päässyt niistä mihinkään. Joensuussa opiskelin vähän aikaa sisustusalaa, mutta sekään ei sitten tuntunut omalta. Ehdin jo lannistua ja pelkäsin, etten pääse mihinkään kouluun ja löydä omaa alaani. Lopulta kotiäitivuosien ja monenlaisten elämänvaiheiden jälkeen, päätin kouluttautua kokemusasiantuntijaksi. Se oli ponnahduslauta takaisin opiskelun pariin ja opiskelin sen jälkeen mielenterveys- ja päihdetyön ammattitutkinnon. Koulu kesti vain vuoden, mikä oli hyvä aika testata omaa jaksamista ja miettiä seuraavaa askelta.

Syksyllä 2022 hain ja pääsin opiskelemaan sosionomiksi ja aloitin opinnot tammikuussa 2023. En olisi voinut vielä muutama vuosi sitten kuvitellakaan pääseväni opiskelemaan ammattikorkeakouluun, saati että kykenisin oikeasti opiskelemaan siellä. Opiskelen monimuotona, eli itsenäistä opiskelua on paljon ja opetusta vain muutaman kerran kuukaudessa. Toisaalta se sopii hyvin omaan elämäntilanteeseeni, mutta toisaalta olisi antoisaa, että olisi se luokkayhteisö ja sitä kautta enemmän sosiaalista elämää ja vertaistukea opiskelussa.

Opiskelun ohella aloitin psykoterapian vuosi sitten. Se tukee jaksamistani opinnoissa ja siellä pääsen käsittelemään vaikeita asioita menneisyydestäni. Koen, että olen menossa sellaiselle alalle, missä on hyvä olla sinut oman historiansa kanssa sekä tasapainossa ylipäätään.

Sairauteni on tällä hetkellä remissiossa, ollut jo vuosia, eli oireet eivät hallitse elämääni. Minun on kuitenkin pidettävä hyvää huolta itsestäni, sillä kuormitun ja väsyn joskus helpostikin. Lähipäivien jälkeen olen todella uupunut. Opiskelu on yllättävän rankkaa ja vaatii paljon aikaa, energiaa ja terävää päätä. On tärkeää kuunnella itseään ja priorisoida oma hyvinvointi edelle, sillä kun voin hyvin, opiskelukin sujuu paremmin.  Minulle jaksamista tukevia asioita ovat liikunta, maalaaminen sekä piirtäminen. Ilman omia juttuja en jaksaisi hektistä arkea perheen ja opiskelun parissa. Omiin harrastuksiin saa uppoutua ja niissä unohtuvat hetkeksi kaikki stressi ja vaatimukset. Unen saannista pidän myös tarkasti huolta, sillä univelka vaikuttaa mielialaani voimakkaasti.

Joskus, ja aika useinkin, pelkään tulevaisuutta ja sitä, että onko minusta tälle alalle ja jaksanko työelämässä. Toisinaan minut valtaa epäusko omiin kykyihini, sillä olen ollut paljon toisten apua ja hoitoa tarvitseva. Pelkään kantavatko siipeni, riittääkö itsevarmuuteni ja kestääkö pääni työelämässä mukana. Opiskeluaika on minulle kasvun aikaa monella tavalla. Joudun tsemppaamaan itseäni valtavasti, ja hokemaan, että diagnoosistani ja historiastani huolimatta minusta voi tulla aivan yhtä hyvä sosionomi, kuin kenestä tahansa muustakin. Koitan kääntää elämäntarinani voitoksi, sillä tiedän, että minulla on sellaista ymmärrystä ja kokemusta, mitä monilla ei ole. Silti joskus tulee hetkiä, kun epävarmuus iskee ja on kaikkea muuta kuin rohkea olo. Sen kanssa on vain elettävä ja hyväksyttävä kaikenlaiset tunteet ja ajatukset. Ja entä sitten, jos en jaksakaan? Entäs, jos palankin loppuun tai opiskelu jää kesken? No, eihän se maailmanloppu olisi. Se olisi takaisku, mutta olisinpas ainakin kokeillut sitten tätäkin. Jos ei jaksa, on sekin uskallettava myöntää. Rohkeutta se on sekin.

-Satu Niiranen

Blogissa olevat kuvat on Satun itsensä tekemiä teoksia.