Terve lapsi opettaa paljon, erityislapsi erityisen paljon

 

Miksi juuri minun lapseni? Miksi meidän perheemme, miksi minä? Olen suurimman osan elämästäni kipuillut oman mielenterveyteni ja tunne-elämän haasteiden kanssa, käynyt läpi traumoja ja haavoja, ollut syvissä vesissä monia vuosia niin miksi vielä tämäkin? Miksi nyt tämäkin, kun vihdoin olin saanut elämäni järjestykseen ja kaikki piti vihdoin olla hyvin? Miksi elämä heittää toisille eteen jatkuvasti kuraa ja toiset pääsevät niin helpolla? Mikä minun lastani vaivaa? Mikä tarkoitus tälläkin oli?

Näiden ajatusten ja katkeruuden alle meinasin kadota, kun lapseni alkoi oireilemaan rajusti 6- vuotiaana ja lopetti syömisen kokonaan. Siitä alkoi vuosien taistelu enkä niistä vuosista muista paljoakaan. Lasten psykiatrinen poliklinikka tuli tutuksi, mutta sieltä saimme todellista apua vasta viisi vuotta myöhemmin, syksyllä 2023, kun lapsen psykologi soitti ja kertoi, ettei näe syytä jatkaa terapiaa, sillä tässä on jotain muutakin. Hän ehdotti sairaalajaksoa, missä tehtäisiin laajat psykologin testit. Puhkesin itkemään, sillä ajatus lapsen olemisesta sairaalassa ilman vanhempia pelotti. Kysyin itseltäni, että tähänkö todella olimme tulleet? Eikö muita keinoja enää ole? Sairaalajakso osoittautui kuitenkin lottovoitoksi. Vihdoin meidät otettiin tosissaan. Vihdoin muutkin näkivät, kuinka isojen haasteiden kanssa olimme kamppailleet vuosia, yksin. Odotimme sairaalajakson alkamista 2 kuukautta. Ne tuntuivat ikuisuudelta.

Lapseni sai keväällä sairaalajakson aikana 2024 diagnoosit autismikirjon häiriö ja lievä kehitysvamma, adhd hänelle diagnosoitiin jo aiemmin.  Autismikirjon häiriöön hänellä liittyy myös arfid, eli määrittelemätön syömishäiriö. Laajat oppimisen haasteet ja hahmotushäiriö sekä aistiyliherkkyydet ovat myös isosti vaikuttaneet elämään etenkin koulumaailmassa. Diagnoosien saaminen oli toki myös helpotus. Olin saanut lopulta, vuosien epätietoisuuden ja valtavien itsesyytösten jälkeen vastauksia lapseni haastavaan käyttäytymiseen, syömisen haasteisiin, pelkoihin, kehitysviiveeseen, oppimisvaikeuksiin, jumittamisiin, impulsiivisuuteen ja voimakkaaseen tunteeseen siitä, että kaikki ei todellakaan ole vain minun kuvitelmaani.

Eikä minun syytäni. Palaveri, missä nämä diagnoosit kerrottiin, saivat minut romahtamaan, sillä olin vuosia kantanut hirveää syyllisyyttä siitä, että olen aiheuttanut lapselleni, tavalla tai toisella, kaikki hänen oireilunsa. Jopa ammattilaisilla näkökulma oli ollut koko ajan väärä ja syitä lapsen haasteisiin etsittiin pitkälti lapseni varhaislapsuudesta ja siihen liittyvistä elämänmuutoksista sekä minun synnytyksen jälkeisestä masennuksestani. Toki osaltaan ne ovat vaikuttaneetkin lapsen mieleen, mutta eivät syy esimerkiksi lievään kehitysvammaan tai autismiin.

Diagnoosit toivat ymmärrystä lastani kohtaan, siihen, miksi niin moni asia arjessa oli vaikeaa. Nyt sain varmuuden siitä, ettei lapsi tehnyt asioita tahallaan, kokeillut vain rajojaan tai ollut vain ”hankala”. Katsoinkin lastani nyt ihan eri tavalla, uusin silmin. Hän oli sinnitellyt 4 vuotta koulussa, missä kaikki oli hänelle liikaa: vaatimustaso, meteli ja pitkät koulupäivät. Ei ihmekään, että hän oli vuosia vihainen. Kuormitus oli ollut valtava. Koulupalavereissa itkin aina huolesta, mutta sitä huolta ei otettu tosissaan. Koitimme vain sinnitellä, uskoa, että kyllä se tästä vielä paremmaksi muuttuu. Muuttuikin, siinä vaiheessa, kun sairaalakoulussa erityisopettaja etsi pienluokan ja lapsi pääsi sinne. Hän ei ole ikävöinyt entiseen kouluun päivääkään, vaikka sinne jäi paras ystäväkin. Vihdoin lapselta, ja koko perheeltä on hävinnyt koulun aiheuttama valtava paine. Enää ei tarvitse yrittää yltää mahdottomuuksiin. Lapsi on ymmärtänyt, että koulu voi olla ihan kivaakin ja hän on saanut onnistumisen kokemuksia.

Terve lapsi opettaa paljon, mutta erityislapsi erityisen paljon. Minä sain nämä molemmat. Olen saanut elää vähänkuin kahdenlaista äitiyttä rinnakkain, kahden hyvin erilaisen lapsen kanssa. Erityiseni on kasvattanut minua valtavasti. Hän on tehnyt minusta sinnikkäämmän, rohkeamman, sanavalmiimman ja kärsivällisemmän. Hän on opettanut armollisuutta ja priorisointia. Hän on opettanut rakastamaan silloinkin, kun on tuntunut, että omat voimat ovat olleet aivan loppu. Tietämättään hän on pitänyt minut elämän syrjässä kiinni silloinkin, kun on tehnyt mieli vain luovuttaa. Nuorempi lapseni on ollut monella tapaa korjaava kokemus, korjannut haavoja, joita epäonnistumisen tunteet äitinä ovat minuun viiltäneet. Hän on ollut kuiskimassa, että äiti, sinä olet ihana ja tehnyt ihan oikeita asioita. Että äiti, sinä riität.

Aina puhutaan diagnooseista, kuten itsekin liian usein teen, mutta muistutan aina lastani siitä, että hän on kaikkea muutakin kuin diagnoosinsa, vaikka onkin hyvä tiedostaa, mitä oireita mikäkin diagnoosi mahdollisesti aiheuttaa. Olen korostanut lapselleni esimerkiksi autisminkirjon hyviä puolia, kuten vahvaa oikeudentajua ja rehellisyyttä. Adhd:sta olen kertonut, että se voi olla myös supervoima ja että siitä on tehty kirjakin. Lapseni on myös valtavan luova, herkkä, hyväsydäminen, hauska ja huolehtivainen isosisko. Kaikkien diagnoosien takaa löytyy tyttö, joka on kuitenkin ennen kaikkea minun lapseni, täydellinen juuri sellaisena kuin on, mitään muuttamatta, tai mitään ottamatta hänestä pois.

Satu Niiranen

Omat avaimet 4You -toiminnan kokemusasiantuntija