Kirjoitan to do-listan sadannen kerran. Mietin, että nyt käytän pomodoro-menetelmää, nyt minä aikataulutan, nyt minä palastelen tehtävät asiat mahdollisimman pieniksi tavoitteiksi ja onnistun. Mietin, että tällä kertaa en jätä viime tippaan. Silti huomaan taas olevani joko deadlinessa melkein kiinni, tai jo siitä auttamatta myöhässä. Kyllä, tarkkaavaisuushäiriön kanssa on todella vaikeaa saada tiettyjä asioita aikaiseksi – kuten vaikkapa opiskelua.
Opiskelu vaatii käytännössä aina järjestelmällistä aikatauluttamista,
voimavarojen säätelyä, omien voimavarojen tunnistamista, oleellisen
tunnistamista, asiassa pitäytymistä ja vireänä pysymistä vaikkei huvittaisi.
Muun muassa näistä syistä opiskeleminen on usein vaikeaa ihmiselle, jolla on
ADHD. Joskus voi myös käydä niin, että kun pystyy valtavan oppimisprosessin
jälkeen pysymään opintojen vaatimissa aikatauluissa ja suuntaamaan energian
kaikkein olennaisimpiin asioihin, yhtäkkiä jollakin muulla elämän osa-alueella
alkaa mennä huonosti. Ohoh, unohdin maksaa sähkölaskun ja nyt kotona ei toimi
sähköt. Hups, uusin puhelimen enkä nyt pääsekään kirjautumaan vahvasti vaikkapa
pankkiin, kun en muista salasanaani. Aijai, kotini muistuttaa ensimmäisen
maailmansodan taistelutannerta, koska en ole yksinkertaisesti jaksanut pitää
kotiani siistinä (voitte arvata mikä tai mitkä näistä esimerkeistä perustuvat
oikean elämän tapahtumiin)…
Tarkkaavaisuuden häiriö tai muuten neurokirjolla oleminen ei
tee ihmisestä tyhmää. ADHD-ihminen voi hyvinkin opiskella itsensä tohtorin
tasolle, olla oman alansa rautainen ammattilainen ja hallita käsittämättömän
laajoja abstrakteja kokonaisuuksia. Tie valmistumiseen, työssä menestymiseen
tai vaikkapa projektin loppuun saattamiseen voi silti olla todella, todella
raskas ADHD-ihmiselle. Erilainen työhön tai opiskeluun liittyvä metatyö voi
olla keskittymishäiriöiselle itkettävän, tuskastuttavan rankkaa, varsinkin kun
näyttää että ”normaalimmat” ihmiset saavat pidettyä työpöytänsä siistinä,
pysyvät aikatauluissa ja asiassa sen kummemmin yrittämättä. ”Normaalit”,
”tavalliset”, ”helpot”, ”itsestäänselvät” asiat ovat todella usein meille
keskittymishäiriöisille tuskastuttavan vaikeaa – ja kaiken tämän lisäksi silti
pitäisi pystyä opiskelemaan, pystyä töihin, pystyä olemaan perheenjäsen,
kumppani, veli, sisko, äiti, isä, ystävä.
Onneksi aina on toivoa! Aina. Olen itsekin vuosien varrella esimerkiksi Omat
Avaimet 4you-toiminnassa saanut valtavasti toivoa ja uskoa itseeni vertaistuen
kautta. Kun olen päässyt pitämään kokemuspuheenvuoroja, kokemus toimijuudesta
omassa elämässäni on vahvistunut. Minulla on vankka ja selkeä tieto siitä, että
minulla on sellaista erityistä kokemustietoa, josta voi olla valtavasti hyötyä
muille. Kun muut keskittymishäiriöiset nyökyttelevät kuvaillessani siivoamisen
tai postilaatikon tyhjentämisen vaikeutta, koen tulleeni nähdyksi ja kuulluksi.
En ole ainoa tällainen! Ja ennen kaikkea muistan taas sen, että vaikka minulla
onkin vaikeata niin sanotuissa ”itsestään selvissä” ja ”helpoissa” asioissa, en
ole yhtään sen vähempiarvoinen kuin kukaan muukaan. En ole tyhmä, en ole
oikeastaan edes laiska. Vertaisuus antaa realistisemman peilin, jonka kautta
nähdä itsensä. Minun ei ole mikään pakko verrata itseäni neurotyypilliseen
ikätoveriini, jolla on jo 2.3 lasta, punainen tupa ja perunamaa, Fiat Punto,
kiva koira ja vakkarisopimus duunipaikassa, jonka palkasta jää vähän
säästöönkin. Me ihmiset vertaamme
toisiamme aina muihin ihmisiin, tahtomattammekin, mutta kun on yhteisö, jossa muilla
on samanlaisia haasteita ja ominaisuuksia kuin itselläni, tämä vertaaminen ei
ole enää niin julmaa, niin jyrkkää.
Tarkkaavaisuushäiriö tuo meidän elämäämme paljon haasteita, mutta se voi myös
tuoda valtavasti empatiaa ja perspektiiviä. Ainakin minä olen alkanut olla
esimerkiksi selkokielisyyttä, esteettömyyttä ja turvallisemman tilan
periaatteita kohtaan huomattavasti kiinnostuneempi ja avoimempi, kun olen itse
ymmärtänyt, että olen neurokirjolla. Miksi me emme tee yhteiskuntaamme pienin,
konkreettisin teoin helpommaksi tarkkaavaisuushäiriöisille? Olen aivan varma,
että samalla auttaisimme niitäkin ihmisiä, jotka eivät ole neurokirjolla.
Minulle tuo toivoa myös tieto siitä, että Suomessakin on onneksi hyvin vireä
järjestökenttä, josta vertaistukea ja muutakin tukea löytyy
tarkkaavaisuushäiriöiselle. Lisäksi kuntien ja hyvinvointialueiden sosiaali- ja
terveyspalveluissakin on pikku hiljaa enenevissä määrin osaamista liittyen
neurokirjon teemoihin. Enää vain toki toivon sitä, että näistä palveluista
osataan pitää huoli, että näitä palveluita ei leikattaisi rikki.
Oppilaitoksissa kuraattorit ja terveydenhoitajat voivat auttaa tarkkaavaisuuden
haasteissa, mahdollisesti ohjata ADHD-testeihin tai vertaistuen piiriin ja
auttaa opintojen suunnittelussa.
Jos minun pitäisi sanoa jokin yksi suuri niksi, jolla helpottaa tarkkavaisuushäiriöisenä elämääni, se olisi tämä: pyydä matalalla kynnyksellä apua.
Vaikka et saisikaan apua heti ja juuri siinä muodossa, jossa ehkä toivoit, pyydä silti apua. Unohda häpeä, häpeä lientyy vielä joskus ajan kanssa, eikä sille välttämättä ole edes tarvetta. Et ole taakka, sinäkin ansaitset apua, kaikki me tarvitsemme apua. Kukaan meistä ei ole yksin tähän maailmaan syntynyt, eikä yksin kaikkia ongelmia tarvitse ratkaista. Pyydä kaveria avuksi – kaverihan saattaa hyvinkin tietää, millainen ongelma sinulla on. Olen pyytänyt apua – ja kaikkein paras apu on tullut toisilta tarkkaavaisuushäiriöisiltä.
-Matias, Omat avaimet 4You -toiminnan kokemustoimija
Onko ihan OK olla ADHD? -webinaari 18.3.2025
Lisätietoja ja ilmoittautumiset tästä klikkaamalla.
Kommentit
Lähetä kommentti