Kirje kiusaajille...

Kouluvuosi on taas alkanut. Tänäänkin liian monet lapset ja nuoret menee kouluun peläten. 

Koen, että kiusaamisesta puhuminen on aina ajankohtaista, mutta varsinkin näin syksyisin se puhuttaa paljon. 

Olen puhunut paljon tästä aiheesta ja omista kokemuksistani koulukiusattuna, mutta silti koen, että minulla on vielä paljon sanottavaa.

Olen pitkään miettinyt, mitä haluaisin sanoa ihmisille, jotka ovat minua joskus kiusanneet tai satuttaneet. Siksi halusin kirjoittaa kirjeen. Se ei ehkä tavoita koskaan minun kiusaajia, mutta se ei olekkaan tämän tarkoitus. 

             Hei!

Kun tulet vastaan kadulla tai vaikka kaupassa, muistatko vielä minut? Muistatko kenties ilkeät juorut minusta tai kuinka lähdin itkien pois koulusta, kun koko luokka nauroi minulle jostain syystä, jota en enää itsekkään muista?

Vai olenko sinulle vain täysin vieras tai joku joka näyttää etäisesti tutulta, mutta et ehkä osaa enää yhdistää mistä? En voi tietää, enkä ehkä haluaisikaan.

Minä muistan sinut. Tulen varmaan aina muistamaan. 

Kun tulet vastaan jossain, minä muistan. Yleensä ensimmäisenä mieleni valtaa pelko ja pakokauhu. "Minne voin piiloutua, ettet vain huomaisi?"

Vasta sen jälkeen muistan, että emme ole koulussa enää. Ettei minun tarvitse piiloutua.

Kouluajat jätti minuun syvät jäljet. Osittain parantelen niitä vieläkin, mutta nykyään tiedän, että haavat arpeutuvat kyllä. Vaikka arvet ovat mukanani aina, niihin ei enää satu.

Olin joskus kauhean vihainen ja katkerakin, kaikesta mitä minulle tapahtui. Toivoin, että kiusaajien elämät menisivät jollain tasolla huonosti, että karma vaikka kostaisi.

Olin katkera, että osittain kiusaamisenkin takia masennuin. Se tuntui todella epäreilulta.

Tavallaan ymmärrän, että kaikkeen on ollut joku syy. Ehkä teillä oli paha olla silloin ja muutenkin varsinkin teini-iässä kaikilla "kuohuu", toisilla enempi, toisilla vähempi.

Tavallaan myös tein itsestäni helpon kohteen. Olin hiljainen ja sisäänpäin kääntynyt. Koulukiusaaminen ei silti ollut minun syytä tai oikein. Mikään ei tehnyt siitä oikeutettua.

Minua kuitenkin helpotti hiukan, kun pystyin jotenkin ymmärtämään, miksi näin ehkä kävi.

Jossain vaiheessa minussa alkoi tapahtua muutos. Olen saanut nostettua itsetuntoa ja jollain tavalla "löysin itseni" uudelleen. Olen sen eteen tehnyt paljon työtä ja pakko mainita, että ilman perhettäni ja mahtavia ystäviäni en olisi tässä. 

Tajusin, että minun on päästettävä irti vihasta ja katkeruudesta, jotta voin jatkaa. Se ei ole todellakaan ollut helppoa. Ja välillä vieläkin ne tunteet nousee jostain pintaan.

Voin sanoa, että olen antanut anteeksi, mutta ennen kaikkea itseni takia.

Mä toivon jokaiselle kiusaajalleni vain hyvää. Toivon että teillä on hyvä elämä. En odota tai toivo mitään anteeksi pyyntöjä tai mitään sellaista. Toivon, että niistä ajoista teissäkin on tapahtunut muutos parempaan ja tietynlainen aikuistuminen. 

Mennyttä kukaan ei voi muuttaa, mutta toivon, että jokainen meistä yrittää vaikuttaa tulevaisuuteen, ettei ketään enää kiusattaisi.

-Titta-