Pohtiessani omaa toipumisen matkaani, huomaan palaavani yhä uudestaan yhteen asiaan: kohtaamisiin. Niitä on ollut matkallani monenlaisia: hyviä, vaikeita ja joskus satuttavia. Jokainen niistä jätti jäljen, joskus pienen ja joskus syvän.
Yksi hetki on jäänyt erityisen kirkkaasti mieleen.
Olin sairaalaosastolla
uupunut ja tyhjä. Kärsin vaikeasta masennuksesta ja psykoottisista jaksoista.
Minun oli vaikea luottaa ihmisiin enkä uskonut, että edes osastolla kukaan
haluaa minua oikeasti auttaa.
Mieleeni jäi pysyvästi hoitaja, joka pysähtyi vierelleni. Hän laski kätensä
olkapäälleni ja kysyi: “Mitä sinulle kuuluu?” Hän pysähtyi tilanteeseen,
puhutteli minua nimeltä ja jäi kuuntelemaan vastaukseni.
Yksinkertainen kysymys, joka ei olisi välttämättä kenellekään toiselle
merkinnyt paljon, mutta minulle se merkitsi valtavasti. Tuossa hetkessä koin,
että minut huomattiin ihmisenä, ei vain potilaana. Se herätti toivon
pilkahduksen: ehkä olen sittenkin arvokas ja merkityksellinen. Ehkä voin olla
muutakin, kuin tämä kaiken peittävä sairaus.
Toisenlainen, ikävä muisto liittyy ambulanssikuljetukseen. Olin päättänyt
kuolla. Lopulta soitin itselleni ambulanssin. Muistan, miten kuljettajat
puhuivat töykeästi ja vähättelevästi, ikään kuin olin vain vaiva ja syyllinen
tilanteeseeni. Olin jo valmiiksi hauras, ja heidän sanoissaan ei ollut mitään,
mihin olisi voinut tarttua. Olin vain typerä ja haitaksi heille. Koin
valtavasti häpeää lohduttomasta tilanteestani. Otin sanat omakseni; turha,
syyllinen ja liioitteleva. Sitä olin mielestäni pitkään.
Näiden kahden kokemuksen väliin mahtuu lukemattomia muita. Ne muistuttavat
minua siitä, miten pienillä asioilla on suuri merkitys. Kohtaaminen ei ole vain
sanoja – se on läsnäoloa, asennetta, katsetta ja äänen sävyä. Kun ihminen on
haavoittuvassa asemassa, hän lukee jokaisen niistä tarkasti.
Kohtaaminen on tärkeää päivittäin. Vaikka näkisit saman ihmisen joka päivä, voit aina uudelleen omalla toiminnallasi näyttää sen, miten arvokas toinen on ja miten tärkeää on, että hän on täällä. Että hänellä on merkitys, kaikesta huolimatta. Että hänen elämänsä on tärkeä ja hyvä.
En väitä, että kenenkään pitäisi olla täydellinen jokaisessa tilanteessa.
Mutta olen oppinut, että yhdellä aidoilla ja arvostavalla kohtaamisella voi
olla enemmän merkitystä kuin arvaammekaan. Se voi olla pieni kipinä, joka
sytyttää toivon. Vastaavasti huono kohtaaminen voi vahvistaa käsitystä siitä,
ettei ole minkään arvoinen.
Toipumisessa ei siis ollut kyse vain minusta ja omasta tahdostani, vaan myös
niistä ihmisistä, jotka tulivat matkallani vastaan. Jotkut heistä olivat
mukanani rinnallakulkijoina pitkään, jotkut taas ohimenevän hetken. Ilman
muita, ilman arvostavia, kannattelevia kohtaamisia en olisi selvinnyt.
Uskon ja tiedän, että kohtaamiset ovat lopulta yksi tärkeimmistä asioista.
Niin ammattilaisille kuin läheisillekin. Ne voivat olla siltoja, jotka johtavat
kohti toivoa ja luottamusta.
Kommentit
Lähetä kommentti