 |
| Kurimus, spraymaalaus, 2021 |
Sairastuin teini-ikäisenä vaikeaan masennukseen. Entisen "kympin oppilaan" koulusuoritus lähti alamäkeen, jouduin lukuisien sairaalahoitojaksojen kierteeseen, loputtomalta tuntuvaan lääkehoitoon ja turhauttavan tuloksettomaan keskusteluterapiaan alati vaihtuvien hoitajien kanssa. Kaverit muuttivat pois kotipaikkakunnaltani edetäkseen omassa elämässään ja tunsin jääneeni yksin, vaille tukea.
En koulussa juurikaan pitänyt kuvaamataidosta. Työt piti tehdä opettajan antamien ohjeiden mukaan ja vertailua muiden oppilaiden kanssa syntyi väistämättä. En päässyt toteuttamaan itseäni. Tunsin muutenkin jääväni jälkeen kaikessa ja menetin uskoni tulevaisuuteen. Aloin eristäytymään, pakenin omaan maailmaani, jossa sain olla oma itseni ja missä kukaan ei arvostellut minua tai suorituksiani.
Yhdellä useista sairaalahoitojaksoistani päätin osallistua kuvataideterapiaryhmään, ja yllätyksekseni huomasin ensimmäistä kertaa tekeväni jotain, mitä minä oikeasti halusin. Vapaamuotoinen luova työskentely avasi minussa jonkin uudenlaisen kanavan, jonka kautta pääsin kunnolla käsittelemään tunteitani. Kun tekemistä ei painostanut opettajan tai kavereiden arvostelu, tunsin maalaavani vapautuneesti. Pääsin uudenlaiseen tajunnanvirran tilaan ja itkin onnesta.
Jälkeenpäin tarkasteltuna tuo oivallus oli yksi elämäni tärkeimmistä yksittäisistä käännekohdista. Löysin uuden itseilmaisun keinon, rakkaan harrastuksen ja ennen kaikkea työkalun, jolla pääsin syvemmälle mieleni sopukoihin kuin koskaan aikaisemmin olin kuvitellut olevan mahdollista. Huomasin maalatessani uppoutuvani flow-tilaan, jossa kaikki estot ja huolet unohtuvat. Eläydyn täysin tekemiseen, miettimättä lopputulosta etukäteen.
Maalasin pitkään vain itseäni varten. Viidentoista vuoden aikana komeroni täyttyivät maalauksista, joista useimpia kukaan ei vieläkään ole nähnyt. Koko ajan kuitenkin kehityin näkemään kuvieni kautta itseni sisälle. Tunteiden purkaminen paperille ja kankaalle kevensi sisäistä taakkaani, helpotti niiden käsittelemistä ja opin itsestäni uusia puolia. Kun asiat oli konkreettisesti tuotu itsestä ulos, niitä oli helpompi tarkastella objektiivisesti ja lopulta päästää niistä irti.
Ihmiset myös pitivät maalauksistani, joita uskalsin esitellä muille, se vahvisti itsetuntoani ja kannusti jatkamaan maalaamista. Tunsin viimeinkin löytäneeni elämälleni tarkoituksen, jotain mistä nautin ja mistä voin antaa myös muille. Viitisen vuotta sitten rohkaistuin järjestämään ensimmäisen taidenäyttelyni kotikaupungissani. Olin jännittynyt, mutta toiveikas. Tuon pitkäaikaisen haaveen toteuttaminen oli suurin asia elämässäni ja käynnisti uuden aikakauden. Olin päihittänyt itsekritiikin, onnistumisen suurimman vihollisen, ja huomasin saavani hyväksyntää ja arvostusta.
Nykyään pidän useita näyttelyitä vuosittain, olen tuonut taiteen tekemisen ihmisten nähtäville ja haluan opettaa muita. Luovuus on jatkuva osa elämääni ja kaikessa tekemisessäni aina läsnä, henkireikä, joka auttaa jaksamaan ja luo toivoa tulevaan. Puolen elämäni aikana tekemäni kuvat muistuttavat minua mistä olen tullut, mutta maalattuina ikävätkin tunteet on ankkuroitu menneeseen aikaan eivätkä ne estä nauttimasta nykyhetkestä. Sen lisäksi että tuen omaa hyvinvointiani maalamalla, toivon myös, että voin koskettaa sen kautta muita ihmisiä ja avata sillä ikkunoita sisään- ja ulospäin.
Kirjoittaja on 41-vuotias ylä-savolainen kuvataiteilija
Kommentit
Lähetä kommentti