Työharjoittelu on siirtymävaihe, johon mennessä opiskelija on ehtinyt tehdä useita valintoja elämässään. Valinnat alkavat viimeistään yläasteella valinnaisten aineiden osalta, sitten yläasteen lopulla pitäisi tietää joko tuleva ammatti tai sitten vaihtoehtoisesti hakea lukioon, joka antaa lisäaikaa pohtia omaa ammatillista urasuuntautumista. Lukiossa valinnat kohdistuvat jälleen käytyihin kursseihin, jotka valmistavat jatko-opintoihin ja mahdollisiin pääsykokeisiin. Entä jos lukioikäisellä ja erityisesti lukion alussa olevalla ei ole hajuakaan mitä elämältä haluaa etenkin valintojen määrän ollessa päätä huimaava?
Runsas määrä vaihtoehtoja tuo mukanaan paljon mahdollisuuksia, mutta se voi myös lisätä nuorten stressiä, epävarmuutta sekä riittämättömyyden ja tyytymättömyyden tunteita. Joskus elämä voi tuntua jopa suoritettavalta projektilta suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme. Oma polkuni on mennyt juuri tässä epävarmuudessa ja itsensä etsimisessä. Olen aina kuitenkin tiennyt suuntaa antavasti, että tuleva ammattini liittyisi jollain tavalla hyvinvointiin ja mielenterveyteen sekä ihmisten auttamiseen ja tukemiseen. Lukion jälkeen elämääni on mahtunut välivuosia, AMK- opinnoissa pyörähtäminen, työt ja samalla tehdyt yliopiston avoimet opinnot sekä pääsykokeisiin kaikkensa antaminen. Tämä osin rikkinäinen polku sai alkunsa ja jatkumonsa halusta löytää oma “oikea” paikka ja päätyä koulutukseen, joka vastaa omaa mielenkiintoani ja vahvuuksiani. Tämä “oikean” paikan saavuttaminen on vaatinut paljon työtä, valintoja, epävarmuutta ja stressiä. Kaikki polkuun mahtuneet tunteet, työ ja tehdyt päätökset poikivat lopulta kuitenkin tulosta. Pääsin vihdoin kouluun, jossa tunsin olevani oikeassa paikassa.
Nyt yhteiskuntatieteet ja sosiaalipsykologiaan suuntautuminen tuntui juuri siltä miltä pitikin. Koin oppimani asiat aidosti merkityksellisiksi ja sellaisiksi, joiden avulla voin ymmärtää ihmisiä, ihmisten välistä vuorovaikutusta sekä yhteiskuntaa paremmin ja näin hyödyntää tätä oppimaani tietoa konkretiassa. Nyt olen tämän polun risteyspisteessä eli valmistuminen lähenee, työharjoittelupäivät vähenevät ja koulutusta vastaavaan työelämään päin siirtyminen on koko ajan ajankohtaisempaa. Vaikka kuvaan tätä työharjoittelua siirtymävaiheena ja niin sanottuna polun risteyskohtana, en sano, etteikö se voisi joskus jälleen jatkaa suuntaa jonnekin ja taas aloittaa risteyksen uudelleen. Tässä hetkessä “oikea paikka” on tässä ja nyt.
Opintojen aikana useat luetut tutkimusartikkelit ja arkiset opiskelijalounaskeskustelut liittyivät nyky-yhteiskunnan ja maailmantilanteen epävarmuuteen erityisesti työllistymisen saralla. Epävarmuus kaihersi jo työharjoittelupaikkojen saatavuudessa. Paineet keskeneräisenä ammattilaisena tai toisin sanoen ammattilaisen alkuna alkoi jo kilpailusta ja jopa pelosta, jääkö ilman työharjoittelupaikkaa ja mitä sitten opintojen käy? Erityisesti mieltä kaihersi kysymys siitä, miten työelämään siirtymisen käy, jos harjoittelupaikkaa ei saa. Tästä päästäänkin kiitollisuuteen. Työharjoittelupaikka on opiskelijalle suuri mahdollisuus oppia ilman huolta siitä, että opiskelijan oletettaisiin osaavan sitä taikka tätä. Harjoittelijana opiskelija pääsee käsiksi konkreettiseen työhön, jossa koulunpenkillä opitut asiat pääsevät oikeuksiinsa. Työharjoittelun mahdollistuminen on opiskelijalle merkityksellinen ja kiitollisuutta tuottava hetki. Tämä kiitollisuuden kokemus korostuu mielestäni näinä epävarmuuden täyteisinä aikoina. Näiden ajatusten pohjalta aloin pohtia elämää erilaisten tunteiden ja kirjavien kokemusten kautta. Jos elämässä ei olisi haasteita ja vastoinkäymisiä, tuntuisivatko asiat sitten yhtä merkityksellisiltä ja hyviltä?
.jpeg)
Myös työharjoittelun alkaminen sai aikaan monenlaisia tuntemuksia: Osaanko tarpeeksi? Mitä minulta odotetaan? Lopulta pohdin, että tämä sama epävarmuus ja jännitys kaihertaa todennäköisesti kaikkia ihmisiä kaiken uuden kynnyksellä. Erityisesti itse koen epävarmuuden ja jännityksen kumpuavan siitä, että asia on itselleni tärkeä ja merkityksellinen. Lisäksi jännittämisen juurisyy uuden kynnyksellä johtuu täydellisyyden paineesta ja epäonnistumisen pelosta. Itsestä haluaa antaa kaikkensa ja vielä enemmän kuin mahdollista. Uskon, että jännittäminen ja täydellisyyteen pyrkiminen aiheuttaa yhä useammalle ja erityisesti nuorelle paineita tässä työllisyystilanteessa, jossa samoista paikoista kilpailee alan konkarit kuin myös koulutusta vastaavaan työpaikkaan hamuavat uudet ammattilaisten alut.
Erityisen antoisaa tämän harjoittelun aikana ovat olleet eri teemoja koskettavat keskustelut niin erilaisissa ryhmissä, webinaareissa, tapahtumissa, yhteistyöpalavereissa kuin myös työyhteisössä. Huomaan innostuvani monesta aiheesta ja tämä innostukseni vahvistaa haluani ymmärtää ja oppia lisää. Olen myös pohtinut, että ehkä ihmisiin liittyvässä työssä ei voi koskaan olla täydellinen. Jokainen ihminen ja ryhmä on erilainen, jonka vuoksi kyky tarkastella tilannetta ennakkoluulottomasti ja avoimesti mahdollistaa juuri tätä yksilöä tai ryhmää palvelevan työotteen. Ehkä harjoittelun tärkein anti ei olekaan se, että sen jälkeen osaisin kaiken ja olisin täysin valmis. Tärkeämpää on mielestäni ymmärrys siitä, mitä jo osaa, mitä pitää vielä harjoitella ja mikä voisi olla oma mahdollinen tulevaisuuden suunta.
Harjoittelijan kokemukseen vaikuttaa myös suuresti se, millaista ohjausta hän saa. Ohjaaja on usein ensimmäinen henkilö, jonka puoleen harjoittelija kääntyy, kun jokin asia mietityttää. Työharjoittelu voi siis opettaa itsestä ihmisenä ja tulevana ammattilaisena. Kaikki ei välttämättä mene samalla tavalla kuin oppikirjoissa, ja käytännön työssä joutuu usein soveltamaan tietoa erilaisissa tilanteissa. Opin harjoittelun aikana valtavasti erityisesti itsereflektoinnin kautta ja itsereflektoinnin jälkeisten ohjaajan tai muiden työntekijöiden kanssa käytyjen keskustelujen kautta. Palautteella on siis suuri merkitys. Positiivinen palaute voi vahvistaa tunnetta siitä, että on menossa oikeaan suuntaan. Rakentava palaute puolestaan auttaa tunnistamaan asioita, joita voi vielä kehittää. Tämä on ollut itselleni työharjoittelussa merkittävää oppimisen sekä ammatillisen itsevarmuuden kannalta. Erilaisten työtehtävien ja tilanteiden kautta aloin huomata omia vahvuuksia ja toisaalta myös kehittämiskohteita. Ohjaaja voikin parhaimmillaan olla paljon enemmän kuin henkilö, joka perehdyttää harjoittelijan työtehtäviin. Hän voi auttaa harjoittelijaa kasvamaan ammatillisesti ja löytämään luottamusta omaan osaamiseensa.
Erityisen tärkeäksi työhyvinvointiin vaikuttavaksi tekijäksi työelämässä koen työyhteisön ja sen ilmapiirin. Tässä työharjoittelussa olen kiitollinen turvallisesta ilmapiiristä, mikä tarkoittaa ainakin itselleni sitä, että voin olla oma itseni ja uskallan sanoa asioita ja mielipiteitäni ääneen. Uskallan myös kysyä mitä vain askarruttavaa asiaa, ilman pelkoa siitä, miten työyhteisössä reagoidaan. Työharjoittelijana uusi ympäristö uusine ihmisine ja työtapoineen on tilanne, johon ohjaajan lisäksi koko työyhteisöllä on merkitystä. Siksi pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Harjoittelijan huomioiminen, mukaan ottaminen, kuulumisten kysyminen ja mahdollisuus osallistua työyhteisön toimintaan voivat auttaa rakentamaan tunnetta siitä, että harjoittelija kuuluu joukkoon. Tunsin itseni alusta asti tervetulleeksi ja kuulluksi, kiitos siitä!
Lopuksi viittaan vielä työharjoitteluni aikana Mikkelissä järjestettyyn Ihminen ihmiselle -tapahtumaan. Tapahtuman merkitys on mielestäni tärkeää nostaa esiin myös tässä asiayhteydessä. Tapahtumassa kuuluneet sanat “kohdataan ihminen ihmisenä” palauttaa meidät kaikki ihmiset samalle tasolle, inhimillisiksi ja omaksi itseksemme. Se, että ihminen tuntee olevansa arvokas, on mielestäni tärkeää niin yleisesti elämässä kuin myös työssä ja työharjoittelussa. Palatakseni vielä alussa mainitsemaani alun epävarmuuteen ja jännittämiseen, erityisesti ammatillisen uran alkupäässä olevana työharjoittelijana, inhimillisyyden muistaminen tuntuu erityisen tärkeältä.
Kiitos Omat avaimet 4You sekä tämän blogitekstin lukijat.
Mukavaa syksyn jatkoa <3
-Ida
Kommentit
Lähetä kommentti