Haluan herättää toivon kipinän takaisin elämään ja auttaa toisia!

Olen kirjoittanut alla olevan tekstin vuonna 2015 juuri ennen kuin hakeuduin osastolle. Tekstissä tuon esille sen hetkistä olotilaani ja omia ajatuksiani. Näin jälkeen päin kun olen tekstejäni lukenut synkimmiltä ajanjaksoiltani olen monesti miettinyt sitä miten toivoton olen ollut ja teksteistä huokuu epätoivoisuuteni elämääni kohtaan.

Haluan jakaa vanhoja tekstejä sen takia, että haluan auttaa toisia, jotka ovat kokeneet tai kokevat tällä hetkellä samanlaisia ajatuksia ja tuntemuksia kuin minä olen kokenut! Haluan herättää toivon kipinää siitä, että lopulta olo helpottuu! Avun hakeminen ei ole koskaan väärin ja kannustankin hakemaan apua heti kun siltä tuntuu! 

Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut noin kymmenen vuoden ajan. Masennus ja ahdistus kulkevat kuin aaltoina, välillä oloni on parempi, välillä taas huonompi. Koskaan en ole kohdannut tällaista masennusta ja valtavaa ahdistusta, jota olen tuntenut jo parin kuukauden ajan...

Tuntuu, kuin selkäni katkeaisi pian. 
En kestä enää kauan tätä jatkuvaa ahdistusta, en jaksa esittää päivästä toiseen, että asiat olisivat hyvin. 

Olen jatkuvasti vihainen, sisälläni myrskyää enkä näe missään mitään ulospääsyä. 
Kontrasti aikaisempaan olooni on valtava. 

Vielä keväällä minulla oli tulevaisuudelle selvät sävelet ja odotin syksyä innolla. Kaikki mitä odotin, peruuntui ja jäin tyhjän päälle. Kauan masennuksen kanssa eläneenä ajattelen aina, että ansaitsen vastoinkäymiset, eikä mitään hyvää kannata odottaa, koska se kuitenkin peruuntuu.

Minua oksettaa. Paha olo valtaa koko olemukseni, enkä pääse siltä pakoon. Olen likainen, ikuisiksi ajoiksi pilattu. Inhoan kehoani. Voin fyysisesti pahoin. Tärisen raivosta itseäni ja kaikkea kohtaan ja kyyneleet pakkautuvat väkisin silmiini. En jaksa enää.

 Ystäväni koettaa soittaa minulle, laittelee viestejä siitä, kuinka huolissaan hän on. En pysty kohtaamaan häntä. En kykene edes käymään kaupassa, koska pelkään törmääväni johonkin tuttavaan. Luulen, että mielenterveyteni viimeiset rippeet hajoaisivat siihen paikkaan.

Itken aina salaa. Illalla kun muut ovat jo hiljentyneet nukkumaan, vaatehuoneessa petivaatteiden keskellä, lenkillä koiran kanssa, suihkussa.

Pelkään koko ajan ja se väsyttää minua. 
Olen myös vainoharhainen. 
On kammottavaa pelätä koko ajan. 
Sosiaaliset kanssakäymiset olen tietoisesti lopettanut lähes kokonaan. 
Valehtelen harvoille ystävilleni, että olen kunnossa, vain väsynyt. 
Jos näen ihmisiä, se on pakosta. 
Rajoitan tapaamiset hyvin lyhyeeseen aikaan ja tapaamisten jälkeen olen erittäin väsynyt, joskus saan paniikkikohtauksia. 

Tuntuu, kuin en osaisi edes puhua enää kunnolla. Ennen olin sosiaalinen, en pitänyt hiljaisista hetkistä ja olin aidosti kiinnostunut ihmisistä ja heidän kuulumisistaan. Nyt minua ei voisi vähempää kiinnostaa. En keksi mitään sanottavaa  ja toivon vain, että pääsisin pois tilanteesta.

En jaksa enää tehdä mitään. 


Olen suunnattoman väsynyt, mutten pysty nukkumaan. Jos kuitenkin nukahdan, näen painajaisia. Kehoni on ruennut oireilemaan, vatsani on jatkuvasti sekaisin, päätäni särkee joka päivä ja joka paikkaa kolottaa. 



Koulu on minulla vielä kesken,kesäkuussa katsoin luokkakavereideni valmistumista yleisön joukosta. Kahden viikon päästä minun pitäisi aloittaa työssäoppiminen. En ole jaksanut etsiä paikkaa tai edes ilmoittaa opettajalleni tilanteestani. Minulla on ollut koko koulun ajan ongelmia ja häpeän jo kirjoittaa opettajalle. He varmasti luulevat, että valehtelen ja olen keksinyt kaiken.

Välillä kuulen ääniä. Ne huutavat minun nimeäni, joskus kuulen surullista musiikkia. Tämä pelottaa minua, en halua olla hullu. Tuntuu, kuin en olisi oikeasti elossa. Päivät menevät samalla kaavalla, enkä muista enää iltapäivällä, mitä sen päivän aamuna tapahtui. Odotan vain iltaa ja yötä, että saisin olla yksin. Yöllä painan korvani koirani kylkeen ja kuuntelen sen hengitystä ja sykettä. Silloin tiedän, että olen vielä oikeassa elämässä kiinni. 

En tiedä enää mitä tehdä. Näen vain yhden ainoan ulospääsyn. Tiedän jo, miten tappaisin itseni. Olen varma, että osaisin tehdä sen lopullisella tavalla. Yritin itsemurhaa kolme vuotta sitten, mutta epäonnistuin. Elämäni on täynnä epäonnistumisia. 

Kesäkuussa kävin lääkärissä vatsakipujen vuoksi ja lääkäri huomasi viiltelyjäljet reidessäni. Sain ajan psykologille, mutta aika on vasta kahden viikon päästä. En tiedä jaksanko odottaa. Jokaikinen päivä tuntuu raskaammalle ja pahemmalle. Täällä kylällä ei ole akuuttipsykiatriaa. Minun pitäisi mennä terveyskeskukselle. Minusta tuntuu, että he nauraisivat minut sieltä ulos. Tai saisin rauhoittavia ja he passittaisivat minut kotiin nukkumaan. Suoraansanottuna en odota saavani mitään apua tulevalta psykologin ajalta. Niin usein mielenterveysongelmiin apua hakiessani olen saanut osakseni vain huolestuneita katseita, reseptejä vahvoihin unilääkkeisiin ja kehotuksen kuunnella iloista musiikkia ja ajatella iloisia ajatuksia. En tiedä enää, mitä ilo edes on.

En halua lukea tätä, mitä olen kirjoittanut. Se tuntuu sairaalta ja tiedän olevani turha ihminen tässä yhteiskunnassa. En ole tuottava yksilö, vain verorahoja kuluttava ja "laiska” nuori. Kiitos kuitenkin sille henkilölle, joka tämän tekstin lukee. Kuten sanon nykyään kaikille muillekin, ei kannata huolehtia minusta liikaa.

Muista, että olet arvokas ja ainutlaatuinen juuri sellaisena kuin olet! Uskalla hakea apua ja puhu asioista! Toivoa on!

-Jenni-