Ehkä joskus löydän sen oman porukkani, ettei aina tarvitse seistä täysin omin voimin.

Ruudun takana kirjoittelee 24-vuotias Neela, ikuinen liika-ajattelija ja mielenterveysongelmien kanssa painiva kahden lapsen äiti. Olen Kymenlaaksoon eksynyt hieman ehkä omituinenkin savolaislikka. Lyhyesti kuvailisin itseäni levottomaksi mieleksi laiskassa kehossa.

Ulkona päivä valkenee aurinkoiseksi ja kirkkaaksi, mutta sisintäni varjostava verho ei väisty. Jälleen edessä on yksi päivä jonka yksinäisyys peittää alleen. Silti vakuutan itselleni että en saa sanoa ääneen olevani yksinäinen, onhan minulla lapset.

Painoa rinnassa helpottaa ja pahentaa se että tietää, että yksinäisiä vanhempia on maailma pullollaan. Usein moni vain tuntuu olettavan, että lasten seura riittää. Ettei oikeasti ole yksin. Mutta eiväthän yksin olo ja yksinäisyys ole sama asia.

Nykytilanteen takia yksinäisyys ei helpota missään kohtaa. Toisinaan tuntuu että edes kumppanin seura ei aina riitä täyttämään tätä aukkoa hetkellisestikään.

Eniten on vahvistunut tunne siitä, että haluaisi jonkin oman porukan. Toisilla on hevosharrastus, yhdellä bändi, kolmannella jotain muuta. Samankaltaisia ihmisiä joiden kanssa siitä omasta jutusta puhua ja tehdä sitä. Sellaista minulla ei koskaan ole ollut ja olen kateellinen niille, joilla sellainen oma vakituinen ryhmä on. He tietävät että tietyin väliajoin he kokoontuvat ja näkevät sananhenkisiä tyyppejä. Itse en koskaan tiedä näenkö koko kuukauden aikana yhtäkään ystävääni. 

Onneksi sentään kumppanini näkee ystäviään, jotta toinen meistä edes pysyisi järjissään. Silti joskus tulee suolaisen katkera maku suuhun siitä, että omat ystävät ovat niin kaukana. Toisaalta taas yrittää ajatella, että tämän valinnan olen tehnyt ja nyt on "kärsittävä seuraamukset".

Yksinäisyyttä ei helpota se että on näin huono tutustumaan ihmisiin. Niin sanotusti turhaan en jaksa keneenkään sen syvemmin tutustua jos huomaan, että heidän kanssaan ei täysin oma itsensä voi olla. Joskus siis koen yksinäisyyteni olevan täysin itse aiheutettua, mutta todellisuudessa olen mielummin yksinäinen kuin seurassa joka ei hyväksy minua tälläisenään.

Ehkä joskus löydän sen oman porukkani, johon voin edes hieman nojata synkkien päivien tullen ja huokaista helpotuksesta, ettei aina tarvitse seistä täysin omin voimin.