Siirry pääsisältöön

Toipumisrauha turvataan yhdessä.

Olemme kuluneen viikon aikana viettäneet mielenterveysviikkoa ja tänä vuonna teemaksi on nostettu toipumisrauha. Äärimmäisen tärkeä teema, josta puhutaan valitettavan vähän. Tämä nousee hyvin paljon esille keskusteluissa joita mekin Omat avaimet 4You -toiminnassa käymme osallistujien kanssa. Pohdimme myös sitä, että viime vuosina puhe tästä on ollut vain kasvava.

Ja tämä suunta ei ole se oikea suunta vaan päinvastoin. Meillä pitäisi olla rakenteet yhteiskunnassa siihen, että ihminen, olipa syy mikä tahansa, saa aikaa toipumiselle ja omaan kuntoutumisen prosessiin. Me emme voi määritellä yksilöllisiä aikoja tai etenemistahtia vaan näiden pitäisi aina muotoutua yksilön mukaan. Meidän tulee yhdessä rakentaa askeleet etenemiselle ja luoda sitä oman näköistä elämää. Meidän pitäisi pystyä sote-alalla vahvistamaan tätä tapaa työskennellä, mutta.. meidän rakenteet eivät valitettavasti muovaudu tähän.



Olavi Sydänmaanlakka kiteyttää upeasti tämän hetkistä tilannetta joka on toipumiseen liittyen valloillaan: "yhteiskunnassamme vallitsee melko armoton tahti, mikä ei kohtele sairastunutta hänen tarvitsemallaan tavalla. Mielenterveyden ongelmista toipumista ei voi kiirehtiä. Jokainen ansaitsee toipumisrauhan, tilan ja ajan olla rauhassa myös rikkinäinen." 

Keskustelimme useamman osallistujan kanssa siitä mitä heille toipumisrauha tarkoittaa, mitä siitä tulee heille mieleen. Tällaisia vastauksia muun muassa saimme:

"Ei ole kiire toipua, omassa tahdissa."

"Ei pakoteta tiettyyn muottiin."

"Ei paineita töihin menemiseen."

"Antakaa mennä pienin askelin eteenpäin ettei tule suuria takapakkeja."

"On tärkeää huomata itsekin omat edistymiset, ne pienetkin askeleet ovat todella merkittäviä."

"Omien rajojen tunnistaminen ja tiedostaminen on tärkeä osa toipumista."

Yhteisenä ytimenä vastauksissa piilee se, että aikaa on liian vähän toipumiselle, painetta tulee monelta eri taholta, pitäisi tehdä asioita joihin ei ole valmis jonka takia tulee pettymyksiä ja mennään paljon enemmän taaksepäin kuin eteenpäin. Suorittamisen kulttuuri iskee toipumiseen ja monesti ihmiseltä vaaditaan aivan liikoja hankalissa ja haastavissa elämäntilanteissa tai sairastumisen keskellä. Tällöin suurena riskinä on se, että unohdamme sanoittaa myös ne pienet onnistumiset ja hyvät asiat kun useimmin puhe keskittyy siihen, että mitä pitää vielä saavuttaa ja missä on epäonnistuttu.

Onko meillä valmiuksia aidosti tukea ihmisiä heidän toipumisen matkalla vai onko meillä armoton tahti saada heitä niin sanotusti yhteiskuntakelpoisiksi jotka menevät tiettyyn malliin?

Toipuminen hyvin harvoin tapahtuu niin, että sillä on selkeä suoralinjainen alku ja loppu, vaan se sisältää takapakkeja kuin myös mutkia ja uusien polkujen kartoittamista. Meidän tulisikin oppia kääntämään ajatusta enemmän tähän suuntaan, jotta meillä voisi olla aitoa yksilöä tukevaa palvelua ja rakenteita, josta hän hyötyisi parhaalla mahdollisella tavalla.


Jotta toipumisrauhaa saataisiin lisätty meidän rakenteisiimme, ei se vaatisi isoja palvelurakenteiden muutoksia tai uudistuksia, eikä se vaadi miljoonia. Meillä on jo avaimet käsissämme, kun huomaamme ne. Me olemme ne avaimet ja me voimme tehdä muutoksen. Meidän yhteiskunnallisissa rakenteissa tulee tehdä asennemuutosta siihen, että huomaamme yksilön ja lopetamme puheen "toipujasta ja toipuneesta", matkasta, josta täytyy selviytyä mahdollisimman nopeasti. Meidän tulee siirtää ajatusta suorituskeskeisyydestä enemmän yksilöön sekä yhteisöllisyyden lisäämiseen. Tuetaan, autetaan, kannustetaan ja tehdään yhdessä.

Toki tarvitsemme tähän rinnalle eri palveluiden tuottajia ja tahoja mutta voimme pysähtyä myös pohtimaan sitä, mitä kaikkea meiltä jo löytyy? Voisimmeko tehdä vielä enemmän yhteistyötä, jotta yksilö saa parhaan mahdollisen tuen? Voisimmeko rakentaa palvelupolkuja vielä tiiviimmäksi, jotta kukaan ei jää ilman apua ja tarvitsemaansa tukea? Olemmeko kääntäneet kaikki kortit yhdessä jotta tämän hetkisillä toimilla voimme tukea yksilöä hänen toipumisessa? 

Pysytään avoimina ja uteliaina. Kuullaan ja kohdataan.

Ollaan mahdollistajia jokaiselle ja siihen heidän oman näköiselle matkalle.


-Omat avaimet 4You -tiimi

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Hellurei ja helkkarin tunteet! Vai miten se nyt meni?

Olen ollut mukana Omat avaimet -projektissa nyt reilun vuoden. Yksi puhutuimmista aiheesta meidän työntekijöiden kesken on ollut tunteet ja tunnetaidot.  Tunteet kuuluu osaksi meidän kaikkien joka päiväistä elämää. Tunteet on meidän reagointia tapahtuneisiin asioihin sillä hetkellä. Tunteetkaan ei kuitenkaan aina synny pelkän reaktion pohjalta vaan niihin vaikuttaa myös omat aikaisemmat kokemukset, uskomukset, asenteet ja omat tavoitteet. Eli hankala ja mielenkiintoinen aihe nämä tunteet, vai mitä? Parhaimmillaan saamme tunteista voimaa itselle ja samalla voimme välittää sitä ympärillä oleville ihmisille. Toki jokainen meistä tietää, että asia voi olla myös toisinpäin. Tunteet voivat myös viedä paljon voimia itseltä. Tulee kuitenkin aina muistaa, että tunteet eivät ole pysyviä vaan ne muuttuvat, hälvenevät ja häviävät. Omia tunteitakin oppii havannoimaan, tutkiskelemaan ja pohtimaan kriittisesti. Tämä auttaa tunteiden tunnistamisessa ja niiden käsittelyssä. "Miksi tun...

Minä selvisin- nyt haluan olla se, joka auttaa muita jaksamaan

Olen entinen mielenterveyskuntoutuja, nykyinen äiti, aviopuoliso ja tuoreen ADHD- diagnoosin omistaja. Valmistun pian tämän vuoden lopussa sosionomiksi (AMK). Elämäni ei ole ollut suoraviivaista ja helppoa, harvoin elämä sitä onkaan. Minulla on kuitenkin jotain erityistä annettavaa: ymmärrystä, joka ei synny kirjoista, vaan kokemuksesta. Olen ollut harjoittelussa 10 viikon ajan Aspa- säätiön ja Mielenterveyden keskusliiton yhteisessä Omat Avaimet 4you- toiminnassa. Aloitin vuonna 2018 kokemustoimijan tehtävissä, kun toiminta oli vielä projekti ja nyt olen saanut suorittaa viimeisen harjoitteluni Omat Avaimet 4you- toiminnassa. Eräänlainen ympyrä sulkeutuu harjoittelun päättymisen myötä ja se on hieman haikeaa. Harjoittelun aikana olen saanut käyttää luovia menetelmiä, ohjata ryhmiä ja kohdata ihmisiä matalalla kynnyksellä. Minun tarinani on muuttunut hyvin paljon näiden seitsemän vuoden aikana. Toimin edelleen satunnaisesti kokemustoimijana, mutta pääosassa puheenvuoroissani eivät ole...

Ajatuksia ja kokemuksia kuntouttavasta työtoiminnasta

Halusimme koota yhteen ja jakaa teillekin kokemuksiamme ja ajatuksiamme kuntouttavasta työtoiminnasta. Kerromme näistä molemmat omassa tekstissään. -Piia & Jenni- Olen ollut monta kertaa kuntouttavassa työtoiminnassa. Kun lopetin lukion, aloin ajelehtimaan elämässäni kun en päässyt opiskelemaan ja minulla ei ollut varasuunnitelmaa. Ensimmäisen kerran olin kuntouttavassa työtoiminnassa 19 vuotiaana, sain sisältöä päiviin ja sen pienen korvauksen per päivä. Olin tuolloin eräässä lahjatavaramyymälässä, ja sieltä sain innostuksen lähteä opiskelemaan merkonomiksi. Pääsin kouluun mutta opiskelujen edetessä tajusin että en kykenisi tekemään kaupanalan töitä (omasta mielestä) vaikean matematiikan vuoksi. Minulla ei ole ollut ikinä laskupäätä, prosenttilaskut pystyn vielä laskemaan tarpeen vaatiessa vaikka laskimella, mutta kun aletaan puhumaan siitä muusta matematiikasta niin se oli liikaa. Jokaisen matemaattisen aineen kokeen jouduin tekemään aina uudestaan koulunkäyntiavustajan k...