Tätä kirjoitusta varten tuli
lueskeltua vanhoja kirjauksia ADHD-tutkimusten ajalta. Oli aika pysäyttävää
palata niihin näin vuosien jälkeen ja lukea, miten omaa elämääni ja arkeani
silloin kuvattiin. Moni asia näyttää nyt aivan erilaiselta, kun tietää, mistä
osa vaikeuksista on johtunut.
Olen 39-vuotias, asun maalla omakotitalossa puolisoni ja anoppini kanssa. Meidän talouteemme kuuluu myös kolme kissaa ja yksi marsu, joten täällä riittää kyllä elämää ja menoa. Sain ADHD-diagnoosin vuonna 2022. Diagnoosin saaminen aikuisena selitti minulle monta asiaa itsestäni ja siitä, miksi olen koko elämäni toiminut niin kuin olen. Olen esimerkiksi aina ollut todella vilkas ja levoton. Samaan aikaan, jos jokin asia oikeasti kiinnostaa minua, pystyn uppoutumaan siihen täysin ja keskittymään siihen vaikka kuinka pitkäksi aikaa. Jos asia taas ei kiinnosta, jo aloittaminen saattaa tuntua lähes mahdottomalta. Ennen diagnoosia tällaisia asioita ei välttämättä osannut yhdistää mihinkään. Ajattelin helposti, että tällainen minä nyt vain olen. Minulla on myös lievä motorinen CP-vamma, ja kaularankani leikattiin kesäkuussa 2021. Elämässäni on siis ollut muitakin asioita, jotka ovat vaikuttaneet toimintakykyyni ja siihen, miten olen joutunut miettimään omaa jaksamistani. ADHD-tutkimuksiin päätyminen ei kuitenkaan tapahtunut yhtäkkiä. Sitä ennen oli ehtinyt tapahtua paljon.
Kun katson lapsuuttani nyt,
merkkejä oli jo silloin..
Synnyin vuonna 1987
keskosena, vain 1300 gramman painoisena. Olin vanhempieni ensimmäinen lapsi. Isäni
työskenteli metsurina ja äitini siistijänä. Asuimme omakotitalossa, ja
lapsuuteeni kuuluivat vahvasti myös suomenajokoirat. Lapsuuteni oli onnellinen.
Äiti on kertonut, että opin ensin puhumaan ja vasta myöhemmin kävelemään.
Puhuminen ei ole sen jälkeen juuri loppunutkaan. Kuulemma juttelin jo pienenä
mielelläni jopa aivan vieraille ihmisille. Äiti on myös kertonut, että heti kun
osasin istua, isä otti minut pulkassa mukaansa metsälle. Ja kun viimein löysin
jalkani, vauhtia alkoi löytyä. Lievän CP-vamman vuoksi kävelemään oppimisessa
meni hieman tavallista kauemmin, mutta lapsena olin silti melkoinen menijä.
Vuonna 1992 minusta tuli myös isosisko.
Vilkas, mutta kiltti
lapsi
Päiväkodissa viihdyin hyvin.
Tykkäsin leikkiä poikien kanssa, ehkä siksi, että leikit olivat tarpeeksi
vauhdikkaita ja välillä vähän rajumpiakin. Juoksin, touhusin ja menin mukana, olin
vilkas, mutta samalla kiltti lapsi. Päiväkodissa kävi fysioterapeutti CP-vamman
vuoksi, mutta muuten olin aika ketterä kaveri. Tykkäsin värityskuvista,
hiekkalaatikolla leikkimisestä ja kaikesta tekemisestä. Tulin hyvin toimeen
muiden kanssa ja puolustin aina heikompia, jos näin jonkun joutuvan
muiden
silmätikuksi. Olen muutenkin tullut koko elämäni hyvin toimeen erilaisten
ihmisten kanssa.
Koulussa vaikeudet alkoivat
näkyä
Kävin ala-asteen pienessä kyläkoulussa. Ensimmäisen luokan jouduin kertaamaan oppimisvaikeuksien vuoksi. Koulu ei ole oikeastaan koskaan ollut minun juttuni, olin huono tekemään läksyjä ja unohdin paljon asioita. Keskittymiseni herpaantui helposti, jos muut touhusivat luokassa jotain, huomioni lähti helposti siihen ja oma tekeminen unohtui. Silti koulussa oli myös paljon asioita, joista pidin. Lempiaineitani olivat kuvaamataito, liikunta, luonnontiede ja musiikki. Musiikki oli minulle tärkeää jo silloin. Muistan edelleen, kuinka saimme välillä toivoa lauluja, joita opettaja säesti oikealla pianolla. Yksi luokkakaverini muisti, että tykkäsin Päivänsäde ja menninkäinen -laulusta ja toivoi sen. Se on yksi lempilauluistani vieläkin. Kolmannella luokalla koulunkäynninohjaaja istui englannin tunnilla vieressäni auttamassa. Myöhemmin matematiikkaa helpotettiin ja sain erilaisen matematiikan kirjan kuin muut. Siitä alkoi myös kiusaaminen, kun opettaja ei huomannut, sain kuulla siitä, että minulla oli erilainen kirja. Muistan edelleen tilanteita, joissa jouduin puolustamaan itseäni.
Erityisluokalle
Kuudennen luokan
loppupuolella koulupsykologi alkoi tutkia minua tarkemmin. Sitten tuli tieto,
että siirtyisin yläasteelle erityisluokalle. Muistan edelleen, kuinka en olisi
halunnut mennä edes tutustumaan sinne yksin, kun muut menivät tutustumaan
tavalliseen yläasteeseen. En päässyt edes katsomaan, millaista se niin sanottu
“normaali” yläaste olisi ollut. Yläasteen aloitin pienessä
erityisluokassa, jossa oli noin kymmenen oppilasta. Luokkamme sijaitsi erillään
muista, talonmiehen vanhassa asunnossa. Opetus oli tietenkin tarkoitettu
auttamaan meitä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna jäimme myös joissakin asioissa
jälkeen siitä, mitä muille opetettiin. Kuvaamataito ja liikunta olivat edelleen
suosikkejani. Liikunnasta muistan esimerkiksi sen, kuinka luistelu oli
CP-vamman vuoksi hankalaa. Kaunoluistimilla meno ei oikein onnistunut, joten
nappasin laidan vierestä jääkiekkomailan tueksi. Poikien liikunnanopettaja
huomasi sen ja totesi muille, että katsokaa miten hyvin keksin hyödyntää mailaa
apuna. Sen jälkeen sainkin pelata jääkiekkoa poikien kanssa.
Paljon aloituksia – ja paljon
kesken jääneitä asioita
Kun katson kouluaikaani nyt
aikuisena, mieleen tulee väistämättä yksi kysymys: Miten kukaan ei silloin
pysähtynyt miettimään, mistä kaikki vaikeudet johtuivat? Olin vilkas.
Keskittymiseni häiriintyi helposti. Unohdin asioita. Läksyt jäivät tekemättä.
Oppiminen oli vaikeaa ja tarvitsin koulussa paljon tukea. Silti ADHD ei silloin
tunnistettu. Sama kuvio jatkui myöhemmin elämässä. Olen aina ollut
sellainen, että keksin uusia projekteja ja innostun helposti erilaisista
asioista. Aloitan täysillä ja sitten osa projekteista jää jonnekin matkan
varrelle. Sama on näkynyt opiskelussa. Olen aloittanut opintoja, mutta osa
niistä on jäänyt kesken. Pitkään tuntui siltä, etten oikein löytänyt omaa
paikkaani tai alaa, jossa viihtyisin. Lopulta löysin kaksi alaa, jotka
tuntuivat oikeasti omilta: maatalouden ja tapahtuma-alan.
Olin jo itsekin pohtinut ADHD:n mahdollisuutta
Opiskelin silloin
lähihoitajaksi. Koulu ei oikein sujunut ja olo oli jatkuvasti levoton. Lopulta
kerran avasin suuni koululääkärille ja kysyin, voisiko minulla olla jotain,
mikä selittäisi sitä, miksi opiskelu tuntui niin vaikealta. Muistan edelleen
lääkärin vastauksen: “Ei sulla mitään ole.” Siihen se silloin jäi ja vuodet
kuluivat. Myöhemmin pääsin juttelemaan mielenterveyshoitajalle aivan eri
syystä. Hän katseli minua hetken ja kysyi: “Onko sulla koskaan epäilty ADHD?”
Siitä se lopulta lähti. Sain ajan lääkärille ja lähete ADHD-tutkimuksiin
tehtiin. Muistan edelleen ensimmäisen tutkimuskäynnin. Tutkimuksia tehnyt
ihminen sanoi jo silloin olevansa melko varma siitä, että diagnoosi tulee. Ja
niinhän se tuli vuonna 2022. Tutkimuksissa käytiin läpi myös lapsuuttani.
Äitiäni haastateltiin ja hänen kertomansa tuki omia kokemuksiani. Kun nyt luen
vanhoja tutkimusajan kirjauksia, huomaan niissä paljon asioita, joita en
silloin itse vielä osannut ajatella ADHD liittyviksi.
Samaan aikaan olin
löytänyt oman alani
ADHD-tutkimusten aikaan
olin samalla kääntämässä elämässäni uutta sivua ja lähtenyt tapahtuma-alalle.
Muistan ensimmäiset työhaastattelut hyvin. Ensimmäinen firma hylkäsi minut
heti. Toinen firma nappasi minut töihin. Muistan edelleen päivän, jolloin
istuimme toimistolla ja juttelimme niitä näitä. Kerroin pomolle vähän
varovasti, että minulla oli ADHD-epäily ja tutkimukset olivat käynnissä. Pomo
katsoi minua ja hymyili. Hän sanoi suunnilleen, että tervetuloa tiimiin –
melkein puolella porukasta oli jokin diagnoosi. Hän sanoi myös jotain, mikä jäi
mieleeni. Hän tiesi, miksi palkkasi meitä. Koska olemme hyviä tyyppejä, avoimia
ja kovia tekemään töitä. Hän ei nähnyt diagnoosia esteenä. Se voi tuoda
rajoitteita, mutta se ei määrittele sitä, mihin ihminen pystyy.
Tapahtuma-alalla työskentely toi elämääni myös musiikin ihan uudella tavalla.
Musiikista tuli minulle todella tärkeä voimavara, ja kuuntelen sitä edelleen
paljon. Keikkatyössä oli paljon sellaista, mistä pidin: vaihtelevuutta,
tekemistä, ihmisiä ja sitä, ettei jokainen päivä ollut samanlainen. Myöhemmin
jouduin kuitenkin jäämään tapahtuma-alalta sivuun. Lääkäri katsoi, ettei
epäsäännöllinen työaika ollut enää minulle hyväksi. Se oli kova paikka, koska
olin vihdoin löytänyt alan, joka tuntui omalta.
Kun teen jotain, annan kaikkeni
Olen oppinut itsestäni, että minulla ei ole puolitehoa. Kun teen jotain, annan helposti kaikkeni. Jos työ tai projekti kiinnostaa, voin painaa menemään niin kauan, etten itse edes huomaa väsyväni. Vasta siinä vaiheessa, kun olen aivan loppu, tajuan ehkä ylittäneeni rajani. Tai joku muu huomaa sen ennen minua. Tämä on johtanut siihen, että uuvun helposti. Ja juuri siinä on yksi ADHD kummallisista ristiriidoista. Jos joku asia ei kiinnosta, en välttämättä saa sitä edes aloitettua, jos taas asia kiinnostaa, en osaa lopettaa. ADHD ei siis minun kohdallani tarkoita vain sitä, etten pysty keskittymään, joskus ongelma on aivan päinvastainen: en osaa lopettaa silloin, kun pitäisi.
Hyperfokus – syöminenkin voi
unohtua
Jos löydän jonkin asian, joka
kiinnostaa minua kunnolla, voin uppoutua siihen tuntikausiksi. Silloin muu
maailma tavallaan katoaa. Aika katoaa. Nälkä katoaa. Ja helposti mennään pelkän
kahvin voimalla. Mieheni on oppinut vuosien aikana lukemaan näitä tilanteita
aika hyvin. Joskus hän joutuu käytännössä raahaamaan minut ruoan ääreen tai
tuomaan ruoan suoraan luokseni. Pelkkä olohuoneesta huudettu “syömään!” ei
välttämättä siinä tilanteessa auta yhtään. Tarvitaan vähän järeämmät
keinot.
Nukkuminen on sitten oma
lukunsa. Kun muut ihmiset alkavat illalla rauhoittua ja mennä nukkumaan, minun
pääni saattaa vasta herätä henkiin. Yöllä tulee se luova hetki. Yhtäkkiä päässä
on ideoita. Tekisi mieli piirtää, kirjoittaa, suunnitella tai aloittaa jokin
uusi projekti. Silloin ei tietenkään yhtään kiinnostaisi mennä nukkumaan.
Aamulla asiaa saattaa ajatella hieman eri tavalla.
Diagnoosi toi helpotuksen –
ja jäätävän ketutuksen
Kun diagnoosi lopulta tuli,
ensimmäinen tunne oli helpotus. Oli vihdoin olemassa jokin selitys sille, miksi
olen juuri tällainen. Mutta helpotuksen rinnalla tuli myös aivan jäätävä
ketutus. Miksi tämä huomattiin vasta nyt? Kun katsoo omaa historiaani, kouluvaikeuksia,
erityisluokkaa, levottomuutta, keskittymisvaikeuksia, kesken jääneitä asioita
ja jatkuvaa tekemisen tarvetta, kysymys tuntuu edelleen aika isolta. Mietin
paljon sitä, kuinka paljon helpompaa elämä olisi voinut olla, jos asia olisi
huomattu jo aikaisemmin. Entä jos koulussa olisi tiedetty, miksi keskittyminen
ja opiskelu olivat vaikeita? Entä jos olisin itse ymmärtänyt aikaisemmin, miksi
toimin niin kuin toimin? Olisinko suhtautunut itseeni vähän armollisemmin? Sitä
ei tietenkään voi enää tietää. Diagnoosi ei muuttanut menneisyyttä. Mutta se
muutti sitä, miten pystyin katsomaan menneisyyttäni.
ADHD näkyy ihan tavallisessa
arjessa
Minun ADHD ei ole vain sitä,
että olen levoton tai keskittyminen herpaantuu. Se näkyy ihan tavallisissa
arjen asioissa. Välillä en saa aloitettua mitään. Tiedän, että pitäisi siivota.
Näen, mitä pitäisi tehdä. Saatan jopa ajatella asiaa koko päivän. Mutta en vain
saa aloitettua. Siivoaminen on minulle edelleen aivan kamalaa. Onneksi minulla
on puoliso, kavereita ja vertaisia, joilta saan tsemppiä silloin, kun oma
moottori ei käynnisty. Ja sitten on se toinen ääripää. Jos jokin asia ei
kiinnosta minua, niin sitten se ei todellakaan kiinnosta. Ja osaan ilmeisesti
näyttää sen myös aika selkeästi.
Tunteet tulevat joskus kovaa
ja nopeasti
ADHD näkyy minulla myös
tunteissa. Olen todella hätäinen. Mieheni on joskus sanonut, että silloin kun
olen tietyllä päällä, kanssani voi olla aivan kamalaa tehdä töitä. Saatan
komentaa ja korottaa ääntäni. Minulla on joidenkin asioiden kanssa todella lyhyt
pinna, ja jos jokin menee kunnolla ihon alle, se kyllä näkyy. Lisäksi suuni käy
välillä nopeammin kuin aivoni ehtivät mukaan. Sanat voivat siis olla jo ulkona
ennen kuin ehdin miettiä, olisiko niitä kannattanut sanoa. Se on aiheuttanut
elämässä sekä hankalia tilanteita että monet hyvät naurut. Onneksi osaan myös
nauraa itselleni.
Diagnoosin jälkeen piti alkaa
opetella arkea uudelleen
Diagnoosin jälkeen kokeiltiin
useampaa ADHD-lääkettä. Kolmea tai neljää, jos oikein muistan. Lopulta löytyi
lääke, josta oli jonkin verran hyötyä, vaikka mikään täydellinen ratkaisu se ei
ollut. Sain myös toimintaterapiaa, josta koin olevan apua. Jatkoa en kuitenkaan
saanut Kelasta sen jälkeen, kun menin töihin henkilökohtaiseksi avustajaksi.
Töihin oli silloin pakko päästä. Minun piti keksiä jotain tekemistä, ettei pää
hajoa neljän seinän sisällä olemiseen. Diagnoosin jälkeen olen muutenkin
joutunut opettelemaan itsestäni paljon. Tauot. Uni. Kalenteri. Muistutukset. Ne
ovat nykyään parhaita ystäviäni. Olen myös joutunut opettelemaan sitä, että
apua saa ottaa vastaan. Ja ehkä vielä vaikeampaa: joskus kannattaisi kuunnella
muita ennen kuin itse lähtee suin päin tekemään. Siinä on edelleen
harjoittelemista.
Kun muut väsyvät, minusta
tulee kuulemma “diileri”
Mieheni käyttää minusta
välillä sanaa diileri. Ei siinä merkityksessä, mikä ensimmäisenä ehkä tulee
mieleen. Hän tarkoittaa sitä hetkeä, kun porukka alkaa väsyä ja minä jostain
syystä löydän vielä uuden vaihteen. Alan johtaa edestä, puhua, kannustaa ja tsempata
muita. Mitä väsyneempi porukka ympärillä on, sitä enemmän minun suuni alkaa
käydä. Olen kuullut aika monta kertaa, että minun pitäisi olla viihdealalla.
Ehkä siinäkin näkyy yksi ADHD puoli, josta itse pidän. Energia tarttuu.
Innostus tarttuu. Ja joskus se, että oma pää käy vähän muita kovemmilla
kierroksilla, auttaa saamaan muutkin vielä liikkeelle.
ADHD ei ole koko
ihminen
Ehkä kaikkein tärkein asia, jonka haluaisin muiden ymmärtävän, on tämä: Kukaan meistä ei ole oma diagnoosinsa. ADHD voi vaikuttaa valtavasti arkeen, opiskeluun, työhön, ihmissuhteisiin, jaksamiseen ja siihen, miten ihminen näkee itsensä. Mutta diagnoosi ei kerro koko ihmistä. Meillä kaikilla on omat persoonamme, vahvuutemme, heikkoutemme ja tapamme olla tässä maailmassa. Minulle ADHD-diagnoosi ei kertonut, kuka olen. Se auttoi ymmärtämään paremmin, miksi olen juuri minä. Diagnoosi toi selityksen moniin asioihin, mutta se ei vienyt pois sitä ihmistä, joka olin ennen diagnoosia. Olen edelleen se sama ihminen, joka innostuu helposti, puhuu välillä ennen kuin ehtii ajatella, aloittaa uusia projekteja, unohtaa välillä syödä kiinnostavan tekemisen äärellä ja löytää jostain vielä yhden vaihteen silloin, kun muut alkavat väsyä. Nyt vain ymmärrän itseäni hieman paremmin. Ja ehkä kaikkein tärkeintä on ymmärtää, että diagnoosista riippumatta: me riitämme sellaisina kuin olemme.
Rakkaudella,
Päivi
Omat avaimet 4You -toiminnan kokemustoimija
Kommentit
Lähetä kommentti