Pienillä askelilla eteenpäin. Anna itsellesi aikaa!

Tämän blogitekstin sisältö käsittelee vaikeita ja tunteita herättäviä aiheita. Kerron tekstissä omista kokemuksistani koskien masennusta, viiltelyä ja itsetuhoisista ajatuksista.

Joten teksti on synkkää luettavaa. Olen kirjoittanut tekstin vuonna 2012 jolloin elämässäni oli synkkä vaihe menossa! Haluankin tekstillä muistuttaa, että vaikeuksista selviää kuhan annat aikaa toipumiselle! Älä unohda, että olet tärkeä ja ainutlaatuinen!

Olen taistellut masennuksen kanssa lähes 10 vuotta. Masennus on jotain, minkä kuvailemiselle on vaikea löytää sanoja. Kymmenen vuotta elämästäni uhkaavassa pimeydessä, yksinäisyydessä, demoni väijymässä olkapäälläni. Joinakin päivinä tummat pilvet läpäisee valonsäde, elämä tuntuu siedettävältä. Päivät ovat kirkkaampia, pystyn taas tuntemaan asioita. Tunnen nälän tunteen, ja syödessäni ruoka maistuu taas joltakin. Kun nauran, se ei ole pakotettua. 

Hetken kuvittelen, että ehkä minulla sittenkin on tulevaisuus.

Sitten jotain tapahtuu. Sen ei edes tarvitse olla iso asia. Kaadut vilkkaalla kadulla, läheiset teinit purskahtavat nauruun. Nauravatko he edes sinulle? Sillä ei ole väliä, sillä koko maailma nauraa sinulle. Maalaus, minkä parissa olet työskennellyt pitkän aikaa näyttää yhtäkkiä aivan kamalalle. Oliko se alusta alkaen näin hirveä? 
Äiti tai isä huutaa sinulle ilman syytä. Olen varmaan taas tehnyt jotain väärin, epäonnistunut. Pudotat täyden ruokalautasen lattialle. En saa edes pidettyä lautasta käsissäni.

Se voi olla myös jotain valtavaa. Läheisen kuolema. Nimesi ei ollutkaan kouluun valittujen listalla. Et pääse työhön, mihin olisit kovasti halunnut. Kaveriporukastasi olet ainoa sinkku ja saat jatkuvasti kuulla siitä.

Näin minä tunsin ja ajattelin. Olen aina ollut se outo, ylipainoinen tyttö, joka katsoo vierestä kun miehet ostelevat kaverille juomia baarissa. Olen se tyttö, joka kävelee kaveriporukan perässä, koska kukaan ei odota. Olen se tyttö, joka ei ole koskaan seurustellut. Seuraan vierestä, kun kaverit perustavat perheen, saavat työpaikan, pääsevät opiskelemaan. Yritän olla heidän puolestaan iloinen.

Jossain vaiheessa tummat pilvet palaavat, pääsi alkaa tuntua raskaalta, mikään ei tunnu enää miltään. Ystävät, perhe, ruoka, jopa ihana koirasi heiluttamassa häntäänsä kun se näkee sinut ei tunnu miltään. Haluaisit vain itkeä, mutta kyyneleet ovat kuivuneet jo aikaa sitten. Jo kauppaan meneminen on hirvittävän vaikeaa. Musertava ahdistus valtaa sinut ja mieluummin jäät kotiin. Olet loukussa.

Olen ollut pimeimmässä ja syvimmässä pohjassa, uinut tummien pilvien seassa enkä pystynyt tuntemaan mitään. Tuntien itsensä vahingoittamisen ja itsetuhoisten ajatusten jälkeen tuijotin veristä terää. 
Haavoja kirveli, mutta henkinen tuska oli tuhat kertaa pahempaa. Helpotus oli vain hetken verran läsnä. Viikkoja kului neljän seinän sisällä, yksin, en syönyt mitään, menetin yhteyden ulkomaailmaan. Joskus makasin sängyssäni kellon ympäri, nousin ylös vain käydäkseni vessassa. Suihkussa käyminen ei tullut kysymykseenkään. Suunnitelin itsemurhaa ja mietin tapoja, millä sen voisi tehdä. Löytyisikö kotoa välineitä, millä saisin itseni hengiltä. Sammutin puhelimen, ettei kukaan minua vahingossakaan kaipaisi. Ajatus ihmisten kohtaamisesta oli ylitsepääsemätön. Elin vedellä, mustalla kahvilla ja kuivalla pastalla.

Lopulta yritin itsemurhaa. En onnistunut. Ambulanssimiehet eivät suhtautuneet minuun ja aikeisiini tosissaan, koska olin humalassa. Yritin kertoa, että kännissä ajattelin uskaltavani toimia. Olin siinäkin asiassa väärässä. Sairaalassa lääkäri keskusteli kanssani hetken, pyysi lupaamaan, että en vahingoittaisi itseäni enempää. En voinut luvata. Hän lähetti minut kotiin. Aamulla heräsin ja soitin akuuttipsykiatriaan. Jokin oli muuttunut. 
Halusin vielä yrittää.

Edelleen on huonoja päiviä, enkä usko että koskaan tulen olemaan vapaa tästä kammottavasta sairaudesta. Se on aina taustalla, odottamassa sopivaa tilaisuutta. Mutta olen sen itselleni velkaa, etten anna sen enää voittaa. Tiedän, että ainakin yritän parhaani. Se riittää. Ihmisen mieli on ihmisen pahin vihollinen. Myrkylliset ajatukset ulkonäöstä, tulevaisuudesta, kaikesta mitä rakastat ja pidät tärkeänä, syövyttävät mieltä ja saavat epäilemään kaikkea.

Tiedän, että ihmiset eivät aina ymmärrä mielenterveyden ongelmia tai edes pidä niitä oikeina sairauksina. Kuitenkin kuka vain voi sairastua. 

Eikö olisi aika poistaa häpeän leima, mikä on lyöty mielenterveyden sairauksien päälle?

Tiedän, että se ei ole todellakaan helppoa, mutta pyydän, hae apua. 
Tee se itsesi vuoksi. Olet ihme ja ansaitset kaiken onnellisuuden maailmassa, vaikka et sitä nyt itsellesi pystykään myöntämään.  

Ota pieniä askelia, päivä kerrallaan. Älä pakota itseäsi paranemaan, se vie aikaa. Ole valmis antamaan aikaa. Joskus haluat luovuttaa. Yritä jaksaa eteenpäin. Yritä muistaa ne päivät, kun valonsäde pääsee tummien pilvien läpi. Itsesi ja elämäsi vuoksi. Olet ansainnut sen.

Jos tiedät jonkun, joka kamppailee mielenterveyden ongelmien, kuten masennuksen kanssa, yritä ottaa häneen kontaktia. Kysy, miten hän voi ja oikeasti kuuntele, mitä hän kertoo. Älä sano asioita, kuten ota itseäsi niskasta kiinni, ajattele iloisia  ajatuksia tai että se on vain vaihe. Voi olla, että pahennat tilannetta. Kerro, että olet tukena ja apuna.

Ole läsnä ja kuuntele.

-Jenni-