Siirry pääsisältöön

Pienillä askelilla eteenpäin. Anna itsellesi aikaa!


Tämän blogitekstin sisältö käsittelee vaikeita ja tunteita herättäviä aiheita. Kerron tekstissä omista kokemuksistani koskien masennusta, viiltelyä ja itsetuhoisista ajatuksista.
Joten teksti on synkkää luettavaa. Olen kirjoittanut tekstin vuonna 2012 jolloin elämässäni oli synkkä vaihe menossa! Haluankin tekstillä muistuttaa, että vaikeuksista selviää kuhan annat aikaa toipumiselle! Älä unohda, että olet tärkeä ja ainutlaatuinen!


Olen taistellut masennuksen kanssa lähes 10 vuotta. Masennus on jotain, minkä kuvailemiselle on vaikea löytää sanoja. Kymmenen vuotta elämästäni uhkaavassa pimeydessä, yksinäisyydessä, demoni väijymässä olkapäälläni. Joinakin päivinä tummat pilvet läpäisee valonsäde, elämä tuntuu siedettävältä. Päivät ovat kirkkaampia, pystyn taas tuntemaan asioita. Tunnen nälän tunteen, ja syödessäni ruoka maistuu taas joltakin. Kun nauran, se ei ole pakotettua. 

Hetken kuvittelen, että ehkä minulla sittenkin on tulevaisuus.



Sitten jotain tapahtuu. Sen ei edes tarvitse olla iso asia. Kaadut vilkkaalla kadulla, läheiset teinit purskahtavat nauruun. Nauravatko he edes sinulle? Sillä ei ole väliä, sillä koko maailma nauraa sinulle. Maalaus, minkä parissa olet työskennellyt pitkän aikaa näyttää yhtäkkiä aivan kamalalle. Oliko se alusta alkaen näin hirveä? 
Äiti tai isä huutaa sinulle ilman syytä. Olen varmaan taas tehnyt jotain väärin, epäonnistunut. Pudotat täyden ruokalautasen lattialle. En saa edes pidettyä lautasta käsissäni.
Se voi olla myös jotain valtavaa. Läheisen kuolema. Nimesi ei ollutkaan kouluun valittujen listalla. Et pääse työhön, mihin olisit kovasti halunnut. Kaveriporukastasi olet ainoa sinkku ja saat jatkuvasti kuulla siitä.


Näin minä tunsin ja ajattelin. Olen aina ollut se outo, ylipainoinen tyttö, joka katsoo vierestä kun miehet ostelevat kaverille juomia baarissa. Olen se tyttö, joka kävelee kaveriporukan perässä, koska kukaan ei odota. Olen se tyttö, joka ei ole koskaan seurustellut. Seuraan vierestä, kun kaverit perustavat perheen, saavat työpaikan, pääsevät opiskelemaan. Yritän olla heidän puolestaan iloinen.




Jossain vaiheessa tummat pilvet palaavat, pääsi alkaa tuntua raskaalta, mikään ei tunnu enää miltään. Ystävät, perhe, ruoka, jopa ihana koirasi heiluttamassa häntäänsä kun se näkee sinut ei tunnu miltään. Haluaisit vain itkeä, mutta kyyneleet ovat kuivuneet jo aikaa sitten. Jo kauppaan meneminen on hirvittävän vaikeaa. Musertava ahdistus valtaa sinut ja mieluummin jäät kotiin. Olet loukussa.


Olen ollut pimeimmässä ja syvimmässä pohjassa, uinut tummien pilvien seassa enkä pystynyt tuntemaan mitään. Tuntien itsensä vahingoittamisen ja itsetuhoisten ajatusten jälkeen tuijotin veristä terää. 
Haavoja kirveli, mutta henkinen tuska oli tuhat kertaa pahempaa. Helpotus oli vain hetken verran läsnä. Viikkoja kului neljän seinän sisällä, yksin, en syönyt mitään, menetin yhteyden ulkomaailmaan. Joskus makasin sängyssäni kellon ympäri, nousin ylös vain käydäkseni vessassa. Suihkussa käyminen ei tullut kysymykseenkään. Suunnitelin itsemurhaa ja mietin tapoja, millä sen voisi tehdä. Löytyisikö kotoa välineitä, millä saisin itseni hengiltä. Sammutin puhelimen, ettei kukaan minua vahingossakaan kaipaisi. Ajatus ihmisten kohtaamisesta oli ylitsepääsemätön. Elin vedellä, mustalla kahvilla ja kuivalla pastalla.


Lopulta yritin itsemurhaa. En onnistunut. Ambulanssimiehet eivät suhtautuneet minuun ja aikeisiini tosissaan, koska olin humalassa. Yritin kertoa, että kännissä ajattelin uskaltavani toimia. Olin siinäkin asiassa väärässä. Sairaalassa lääkäri keskusteli kanssani hetken, pyysi lupaamaan, että en vahingoittaisi itseäni enempää. En voinut luvata. Hän lähetti minut kotiin. Aamulla heräsin ja soitin akuuttipsykiatriaan. Jokin oli muuttunut. 
Halusin vielä yrittää.

Edelleen on huonoja päiviä, enkä usko että koskaan tulen olemaan vapaa tästä kammottavasta sairaudesta. Se on aina taustalla, odottamassa sopivaa tilaisuutta. Mutta olen sen itselleni velkaa, etten anna sen enää voittaa. Tiedän, että ainakin yritän parhaani. Se riittää. Ihmisen mieli on ihmisen pahin vihollinen. Myrkylliset ajatukset ulkonäöstä, tulevaisuudesta, kaikesta mitä rakastat ja pidät tärkeänä, syövyttävät mieltä ja saavat epäilemään kaikkea.

Tiedän, että ihmiset eivät aina ymmärrä mielenterveyden ongelmia tai edes pidä niitä oikeina sairauksina. Kuitenkin kuka vain voi sairastua. 

Eikö olisi aika poistaa häpeän leima, mikä on lyöty mielenterveyden sairauksien päälle?

Tiedän, että se ei ole todellakaan helppoa, mutta pyydän, hae apua. 
Tee se itsesi vuoksi. Olet ihme ja ansaitset kaiken onnellisuuden maailmassa, vaikka et sitä nyt itsellesi pystykään myöntämään.  

Ota pieniä askelia, päivä kerrallaan. Älä pakota itseäsi paranemaan, se vie aikaa. Ole valmis antamaan aikaa. Joskus haluat luovuttaa. Yritä jaksaa eteenpäin. Yritä muistaa ne päivät, kun valonsäde pääsee tummien pilvien läpi. Itsesi ja elämäsi vuoksi. Olet ansainnut sen.




Jos tiedät jonkun, joka kamppailee mielenterveyden ongelmien, kuten masennuksen kanssa, yritä ottaa häneen kontaktia. Kysy, miten hän voi ja oikeasti kuuntele, mitä hän kertoo. Älä sano asioita, kuten ota itseäsi niskasta kiinni, ajattele iloisia  ajatuksia tai että se on vain vaihe. Voi olla, että pahennat tilannetta. Kerro, että olet tukena ja apuna.

Ole läsnä ja kuuntele.

-Jenni-

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Omat avaimet 4you -tiimi esittäytyy! Kuka on Johanna?

Omat avaimet 4you -toiminnan tiimi on aloittanut täydellä kokoonpanolla ja nyt onkin hyvä hetki tehdä meidän tiimiläisistä esittelyä meidän somen puolelle. Tästä alkaakin sitten kuukauden mittainen jakso, joka viikko yksi meidän tiimiläisistä esittäytyy. Joten kannattaa pysyä kuulolla! Omat avaimet 4you -tiimi lähtee täynnä tarmoa ja innokkuutta kohti vuoden 2023 syksyä sekä samaan aikaan pohtimaan ja miettimään vuoden 2024 toiminnan sisältöä ja painopisteitä. Toiminnassa korostuu erityisesti tarvelähtöisyys, kuulluksi tuleminen ja yhdessä tekeminen. Meidän tiimiin kannattaa siis rohkeasti olla yhteydessä asiassa kun asiassa! Mutta sitten itse asiaan eli tiimiläisen ensimmäiseen esittelyyn. Täällä teille näpyttelemässä on Johanna Kainulainen. Toimin Aspa-säätiössä koordinaattorina ja Omat avaimet 4you-toiminnassa olen tiiminvetäjänä. Osallistun aktiivisesti toimintaan myös ja minut tullaan näkemään niin ryhmissä, yhteistyöpaluissa, eri esittelyissä, somessa.. kaikessa mitä me koko tiim

Omat avaimet 4You -tiimi esittäytyy. Kuka on Sanna?

  Heippa! Olen Omat avaimet 4You -toiminnan Keski-Suomen vahvistus Inkiläisen Sanna. Tässä pieni esittely itsestäni. Paremmin tulen tutuksi yhteisen tekemisen myötä eli ollaan yhteyksissä :) Työurani olen aloittanut käsityöalan yrittäjänä, jossa vierähtikin reilut 10 vuotta. Oman terveyden vuoksi ammatista oli luovuttava ja olikin aika pohtia uutta alaa, jossa työskentely olisi mahdollista ja olisin taas työkykyinen. Lähdin opiskelemaan sosionomiksi, opinnoissa suuntauduin mielenterveys- ja päihdetyöhön. Oman paikkani löysin lastensuojelusta jo opintojen aikana ja sille tielle jäin. Aspa-säätiön töihin siirryin vuoden 2022 alkupuolella 4You-toimintaan, jossa kohderyhmä oli jälkihuoltonuoret ja tavoitteena arjen tukeminen ja voimavarojen vahvistaminen. Toiminta yhdistyi Omat avaimet -toiminnan kanssa tämän vuoden alussa ja nimetkin yhdistyivät Omat avaimet 4You:ksi. Työssäni kohtaan erilaisia ihmisiä ja juuri kohtaamiset ovat työn suola. Kokemustoimijat ja kokemusasiantuntijat työ

Kun pahin tapahtuu-tarina kiireellisestä sijoituksesta

  Tiedän odottaa ovikellon kilahdusta. Katson vuoroin lapsiani vuoroin kotiani. Kotiani, joka on aina merkinnyt turvaa ja jonka olen kauniiksi sisustanut. Nyt kuitenkin pelkään. Enemmän kuin koskaan ennen. Yritän rauhoitella itseäni ja työntää hätää kauemmas. Pakotan itseni rauhoittumaan, samalla kun ajatuksissani pohdin vaihtoehtoa ottaa lapset kainaloon ja lähteä niin kauas kuin mahdollista. Kurkkua kuristaa. Lapsille sanon niin rauhallisesti ja lempeästi kuin osaan, että olette varmasti huomanneet äidin olevan väsynyt ja ettei äiti ole jaksanut samoin kuin ennen. Siksi meille tulee kohta kaksi tätiä, jotka auttaa tällaisissa tilanteissa. En halua sanoa enempää ja sammuttaa pientä toivon kipinää siitä, että lapset saisivat jäädä kotiin. Samalla ymmärrän, ettei mikään sanomani tai tekemäni voi muuttaa asioiden kulkua, johon nämä vieraat kohta tulevat päätymään. Syljen suustani sanoja, joihin en itsekään usko. Se vaatii kaikki voimani. Aivan kaiken, mitä minussa on. Mutta lapset eivä