Olen osallistunut ryhmiin ja
tapahtumiin sekä olen ollut projektissa kokemusasiantuntijana huhtikuusta 2019.
Minun on ollut aina helppo tulla projektin järjestämiin toimintoihin ja
tapahtumiin esimerkiksi Olokkariin, mistä pidin erittäin paljon.
Omat avaimet-projektin toimistolla on
aina ollut hyvä tunnelma ja sen takia olenkin odottanut aina innolla seuraavaa
kertaa, oli kyse sitten ryhmästä, erilaisista toiminnoista tai
kokemusasiantuntijuuteen liittyvissä töissä. Olen myös aina kokenut, että minut
on hyväksytty täysin omana itsenäni!
Haaveilin aikoinaan kokemusasiantuntijuudesta
ja vertaistukiohjaajan vapaaehtoistyöstä koska halusin auttaa toisia ihmisiä,
jotka ovat kenties samanlaisessa elämänvaiheessa kuin minä. Itse olisin
kaivannut vertaistukea ja tietoa muilta sairastuneilta diagnoosin saatuani.
Omat Avaimet-projekti on mahdollistanut
tämän haaveen! Melkein pompin riemusta, kun minulta kysyttiin, että
kiinnostaisiko kokemusasiantuntijuus. Projektilla on ollut myös iso osa
elämänlaatuni parantamisessa. Kärsin välillä pahastakin yksinäisyydestä, ja se
että olen voinut tulla vaikka vaan kirjoittamaan blogitekstiä, on jo piristänyt
minua huomattavasti ja voin samalla vaihtaa muutaman sanan työntekijöiden
kanssa. Se on merkinnyt minulle paljon.
Kaikki työntekijät ovat mahtavia
luonteita, ja jokaisen kanssa on tullut keskusteltua milloin mistäkin. Muistan
kun elokuussa olin vähän huonommassa kunnossa eksäni takia ja samana päivänä
oli projekti järjestänyt nuorille tapahtuman. Tulin auttamaan illan ajaksi, ja
siinä illan mittaan projektipäällikkö näki etten ole ihan kunnossa. Hän veti
minut syrjemmälle jutellakseen minun kanssani, ja varmisti että pärjään. Olen
tästä kiitollinen.
Ollessani hevari-ryhmässä, olin juuri
kotiutunut osastolta. Minulla oli vaikeaa, olin ahdistunut ja paniikissa.
Minulle kuitenkin annettiin oma tila, ja samana iltana soitin ryhmän vetäjälle
ja kerroin kotiutuneeni osastolta juuri paria tuntia aiemmin ennen ryhmään
tuloa, ja sen takia olin niin hiljainen. Hän oli ymmärtäväinen, ja kysyi miten
hän voisi auttaa minua sopeutumaan ryhmään. Pyysin vain ettei hän ota minua ns.
silmätikuksi vaan antaa minun itse aukaista suuni kun siltä tuntuu. Näin hän
teki, ja puolessa välissä ryhmää olin jo oma itseni.
Voin todellakin sanoa projektin
parantaneen elämääni. Yksinäisyys on vähentynyt, olen saanut järkevää tekemistä
päiviin, mutta olen myös joutunut haastamaan itseni ja astumaan
epämukavuusalueelle. Esimerkiksi monologin esittäminen 150 ihmiselle oli
tällainen saavutus, mitä en koskaan ajatellut tekeväni. Ja voisin ehkä jopa
ajatella että koska selvisin siitä, selviän melkein mistä tahansa. Esiintyminen
on yksi pahimpia pelkojani nimittäin.
Toivon todella, että projekti saisi
jatkoa. Välillä kaipaan sitä, kuinka tapahtumia suunnitellessa nauru raikaa
niin, että se kuuluu varmasti pitkän matkan päähän. Toivon projektille myös
jatkoa meidän kaikkien yksinäisten nuorten puolesta.
Pitäkää peukkuja myönteisen
jatkopäätöksen puolesta!
-Piia-
Kommentit
Lähetä kommentti