Kolme avainta: Ymmärrys, hyväksyntä ja armo

Alkuvuodesta 2021 todellisuus iski minuun kovalla voimalla, kun aloin oppimaan enemmän uusimmasta diagnoosistani, eli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Itse diagnoosi kerkesi olla minulla juuri yli vuoden, mutta opin sairaudesta ja sen hallinnasta hyvin vähän sinä aikana. Kun vihdoinkin sain luotettavaa tietoa ja sen mukana huolestuttavia faktoja, kuten miten sairaus kulkee suvussa ja rajoittaa uran valintaa, hätäännyin aika pahasti. Tämä todellisuuden tiedostaminen laukaisi masennusjakson, jonka takia oli yhä vaikeampaa hyväksyä tilannetta.

Olin kuitenkin motivoitunut pääsemään hankalasta tilanteesta yli, joten kirjoitin itselleni kirjeen, missä kehitin kolmen avaimen systeemin. Olen kevään aikana saanut mahdollisuuden testata sitä, ja voin nyt myöntää, että se on toiminut. Sen takia haluan jakaa tämän löydön, koska uskon, että sitä voi hyödyntää monessa erilaisessa tilanteessa, ei pelkästään mielenterveysongelmien ja diagnoosien käsittelyssä. Käytän kuitenkin tässä esimerkkinä omaa tilannettani, mikä oli siis hankaluus käsitellä kaksisuuntaista mielialahäiriötä.

Ensimmäiseksi katsastellaan tilannetta ymmärryksen kannalta. On hyvin vaikeaa lähteä purkamaan mitään tilannetta, jos ei ymmärrä mistä se johtuu. Lähdin siis rakentamaan ymmärrystä fakta-pohjalta, eli selvittämällä mikä tämä sairaus on ja miten se vaikuttaa aivoihini. Tämän jälkeen tarkastelin menneisyyttäni ja aloin rakentamaan listaa oireistani, jotta voisin oppia tunnistamaan niitä paremmin, mikä tulee auttamaan sairauden hallinnassa.

Kun tunsin ymmärtäväni tilannetta paremmin, siirryin seuraavaan vaiheeseen eli hyväksyntään. Pitikö jättää tuo kurssi tekemättä, tai kieltäytyä tuosta menosta, koska nyt ei vain onnistu? Se on okei. Etkö saanut tuota asiaa hoidettua, tai etkö voinut antaa tuolle projektille kaikkeasi, koska et vaan simppelisti ollut siinä kunnossa? Se on niin inhimillistä, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Ei tietenkään tunnu kivalta tuntea oloaan rajoitetuksi ulkopuolisen tekijän takia, mutta sitähän se juuri on. Hankaluudet ovat harvoin itse valittuja, ja usein ne ilmestyvät kysymättä lupaa, mutta sinulla on vapaus valita yritätkö hyväksyä tilanteen vai et.

En ole tyytyväinen diagnoosiini, enkä varmasti ikinä tule olemaankaan, mutta kun aloin hyväksyä todellisuuttani hieman kerrallaan, oloni alkoi helpottamaan. Hyväksyntä tuntui vähentävän jatkuvaa stressiä, mikä jätti enemmän voimavaroja parantumiselle.

Viimeinen avain on armo, mikä on henkilökohtaisesti näistä vaikein. Olen kasvanut olemaan itselleni hyvin ankara, varsinkin kun jokin menee pieleen tai ei ihan niin kuin olin suunnitellut, mutta tämä on asia jonka eteen teen jatkuvasti töitä, ja se tuntuu älyttömän hyvältä. Olen huomannut, että elämä on paljon mukavampaa, kun voi yrittää parhaansa (mitä parempaan ei kukaan pysty), ja jos kaikki ei menekään nappiin, voi silti taputtaa omaa selkäänsä ja antaa itselleen armoa. Oma olo on ollut paljon kevyempi, heti kun aloin antamaan itselleni enemmän armoa, eikä se ole muuttanut minua yhtään huonommaksi versioksi itsestäni, pikemminkin päin vastoin.

Viimeisen muutaman kuukauden aikana olen näiden avaimien avulla kehittänyt itselleni uutta näkökulmaa sekä asennetta. Ihminen ei ole ikinä valmis, mutta olemme älykkäitä olentoja, jotka osaavat ohjelmoida aivojaan ja toimintatapojaan uudelleen, jos vain löytyy tarpeeksi halua. Kaikkeen emme voi vaikuttaa, mutta jos huomaamme, että jossain alueessa elämäämme on tilaa parantamiselle, miksemme uskaltaisi yrittää? Olen itse huomannut, että tulokset ovat olleet työn arvoisia.